Urheilijalle ei koskaan
kuulu ”ihan ok”. Tiedän, etten voi yleistää, mutta ainakin itselleni kuuluu
aina joko tosi hyvää tai asiat ovat huonosti. Viimeisten kuukausien
blogihiljaisuus on johtunut enimmäkseen jälkimmäisestä. Ensin tuli keuhkoputken
tulehdus, sen jälkeen löytyi mykoplasma ja nyt viimeisenä poskiontelotulehdus.
Juuri kun oli ehtinyt ajatella, että pääsen kerrankin aloittamaan uuden kauden
terveenä, asiat kääntyivätkin päälaelleen ja rasitusastma osoitti taas kerran
hankaluutensa.
Kilpaurheilu on opettanut
minut elämään säännöllistä ja kurinalaista elämää, ja se on opettanut
tavoittelemaan myös sitä, että joka päivä kaikki asiat on hyvin. Olen oppinut
tietämään, mitä asioita minun pitää tehdä, jotta tunnen itseni onnelliseksi,
energiseksi ja nautin elämästä. Pitää mennä ajoissa nukkumaan, syödä
säännöllisesti ja ottaa pienet päiväunet.
Kaikki tämä saa minut
tuntemaan hyvinvoivaksi ja energiseksi. Tunnen itseni vahvaksi. Useimpien
treenien jälkeen tunnen itseni voittajaksi ja huomaan, että olen tullut taas
pikkuisen paremmaksi. Kisojen jälkeen fiilis on vielä euforisempi. Kaikki tämä
hyvä olo näkyy iloisuutena ja nauruna työpaikalla, koulussa ja muussa elämässä.
Kilpaurheilussa on
kuitenkin se toinenkin puoli – silloin kun tunnen itseni heikoksi. Joskus se
tunne tulee juuri ennen lähtölaukausta ja miettii, mitäköhän tästä kaikesta
tulee ja pitikö tännekin lähtee nyt kisamaan. Joskus se heikko olo tulee siitä,
kun tuntuu siitä, ettei mikään onnistu: Gradu ei edisty ja taas olen kipeä – tuntuu,
että keuhkot eivät parannu koskaan. Niinä päivinä on tarvinnut uskonvahvistusta
siihen, että onko tässä kaikessa mitään järkeä.
Sitten koittaa kuitenkin
se päivä, kun huomaa voittaneensa itsensä. Poskiontelotulehdus alkaa
helpottamaan ja gradun on edennyt siihen pisteeseen asti, että kysely on
lähtenyt maailmalle, ja jäljellä on tulosten analysointi ja johtopäätösten ja
yhteenvedon kirjoittaminen. Taas kerran huomaa, että uskon itseensä ja
tavoitteisiinsa auttoi eteenpäin.
Tämä syksy on sujunut
kolmen antibioottikuurin ohella paljolti siis pro gradu-työn parissa, jossa
olen pohtinut, että miten Lindorffin asiakkaat näkevät sen brändin. Lisäksi
olen pyrkinyt selvittämään, miten brändin kaltaista abstraktia käsitettä
voidaan mitata empiirisesti.
Gradun parissa
työskentely on ollut vähän samanlaista kun kilpaurheilu – tunnemaailma on
vaihdellut mitta-asteikon ääripäiden välillä: Yleisesti se on ollut
mielenkiintoista ja olen tehnyt työtä täydellä sydämellä ja intohimolla, mutta
sitten välillä on tullut niitä umpikujia, joissa on tuntenut olevana hyvin
yksin ja on ollut vaikea löytää oikea reitti eteenpäin. Mutta ilman noita
kompastuskiviä, tätä hyvää fiilistä gradun edistymisestä ei varmaan olisi
tullut koettua.
Päätin, että tämä oli
viimeinen flunssani tällä kaudella ja aion nyt myös tehdä kaikkeni, jotta
saisin olla terveenä: kirjoittaa vähemmän gradua, syödä enemmän vitamiineja,
stressata vähemmän kaikesta ja nukkua enemmän päiväunia.
Vaikka en voi olla täysin
varma, että mykoplasma on voitettu ja pääsen nyt treenaamaan, haluaisin päästä
kokemaan niitä huippufiiliksiä ja sitä energisyyttä, mitä vain kilpaurheilu ja
siihen tähtäävä harjoittelu voi tuoda. Se saa minut tuntemaan vahvaksi ja juuri
sellaiseksi ihmiseksi, joka olen.
Sain äitiltä kortin pari
päivää sitten, jonka sanat sopivat hyvin tähän loppuun: ”Onnistuminen on
taitolaji. Jos osaat kuvitella, olet jo puolimatkassa. Jos osaat uneksia, olet
jo perillä.”
 |
| Kuva syysottelun kiekonheitosta. Kuva palkittiin myös parhaana TuUL:n syyskuun kuvakisan treenikuvana Instagramissa. |
 |
| Syysottelussa oli heittolajien lisäksi lajeina kolmiloikka ja kuvassa oleva 80 metrin rapukävely, joka osoittautui ottelun kovimmaksi lajiksi. Kuvassa edestä Janica,minä, Minna ja Suvi. |
 |
| Jenkkihymy ja positiivisuus auttavat uskomaan, että tästä se uusi kausi lähtee etenemään. |
