keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Ääripäästä toiseen

Urheilijalle ei koskaan kuulu ”ihan ok”. Tiedän, etten voi yleistää, mutta ainakin itselleni kuuluu aina joko tosi hyvää tai asiat ovat huonosti. Viimeisten kuukausien blogihiljaisuus on johtunut enimmäkseen jälkimmäisestä. Ensin tuli keuhkoputken tulehdus, sen jälkeen löytyi mykoplasma ja nyt viimeisenä poskiontelotulehdus. Juuri kun oli ehtinyt ajatella, että pääsen kerrankin aloittamaan uuden kauden terveenä, asiat kääntyivätkin päälaelleen ja rasitusastma osoitti taas kerran hankaluutensa.

Kilpaurheilu on opettanut minut elämään säännöllistä ja kurinalaista elämää, ja se on opettanut tavoittelemaan myös sitä, että joka päivä kaikki asiat on hyvin. Olen oppinut tietämään, mitä asioita minun pitää tehdä, jotta tunnen itseni onnelliseksi, energiseksi ja nautin elämästä. Pitää mennä ajoissa nukkumaan, syödä säännöllisesti ja ottaa pienet päiväunet.

Kaikki tämä saa minut tuntemaan hyvinvoivaksi ja energiseksi. Tunnen itseni vahvaksi. Useimpien treenien jälkeen tunnen itseni voittajaksi ja huomaan, että olen tullut taas pikkuisen paremmaksi. Kisojen jälkeen fiilis on vielä euforisempi. Kaikki tämä hyvä olo näkyy iloisuutena ja nauruna työpaikalla, koulussa ja muussa elämässä.

Kilpaurheilussa on kuitenkin se toinenkin puoli – silloin kun tunnen itseni heikoksi. Joskus se tunne tulee juuri ennen lähtölaukausta ja miettii, mitäköhän tästä kaikesta tulee ja pitikö tännekin lähtee nyt kisamaan. Joskus se heikko olo tulee siitä, kun tuntuu siitä, ettei mikään onnistu: Gradu ei edisty ja taas olen kipeä – tuntuu, että keuhkot eivät parannu koskaan. Niinä päivinä on tarvinnut uskonvahvistusta siihen, että onko tässä kaikessa mitään järkeä.

Sitten koittaa kuitenkin se päivä, kun huomaa voittaneensa itsensä. Poskiontelotulehdus alkaa helpottamaan ja gradun on edennyt siihen pisteeseen asti, että kysely on lähtenyt maailmalle, ja jäljellä on tulosten analysointi ja johtopäätösten ja yhteenvedon kirjoittaminen. Taas kerran huomaa, että uskon itseensä ja tavoitteisiinsa auttoi eteenpäin.

Tämä syksy on sujunut kolmen antibioottikuurin ohella paljolti siis pro gradu-työn parissa, jossa olen pohtinut, että miten Lindorffin asiakkaat näkevät sen brändin. Lisäksi olen pyrkinyt selvittämään, miten brändin kaltaista abstraktia käsitettä voidaan mitata empiirisesti.

Gradun parissa työskentely on ollut vähän samanlaista kun kilpaurheilu – tunnemaailma on vaihdellut mitta-asteikon ääripäiden välillä: Yleisesti se on ollut mielenkiintoista ja olen tehnyt työtä täydellä sydämellä ja intohimolla, mutta sitten välillä on tullut niitä umpikujia, joissa on tuntenut olevana hyvin yksin ja on ollut vaikea löytää oikea reitti eteenpäin. Mutta ilman noita kompastuskiviä, tätä hyvää fiilistä gradun edistymisestä ei varmaan olisi tullut koettua.

Päätin, että tämä oli viimeinen flunssani tällä kaudella ja aion nyt myös tehdä kaikkeni, jotta saisin olla terveenä: kirjoittaa vähemmän gradua, syödä enemmän vitamiineja, stressata vähemmän kaikesta ja nukkua enemmän päiväunia.

Vaikka en voi olla täysin varma, että mykoplasma on voitettu ja pääsen nyt treenaamaan, haluaisin päästä kokemaan niitä huippufiiliksiä ja sitä energisyyttä, mitä vain kilpaurheilu ja siihen tähtäävä harjoittelu voi tuoda. Se saa minut tuntemaan vahvaksi ja juuri sellaiseksi ihmiseksi, joka olen.


Sain äitiltä kortin pari päivää sitten, jonka sanat sopivat hyvin tähän loppuun: ”Onnistuminen on taitolaji. Jos osaat kuvitella, olet jo puolimatkassa. Jos osaat uneksia, olet jo perillä.”

Kuva syysottelun kiekonheitosta. Kuva palkittiin myös parhaana TuUL:n syyskuun kuvakisan treenikuvana Instagramissa.
Syysottelussa oli heittolajien lisäksi lajeina kolmiloikka ja kuvassa oleva 80 metrin rapukävely, joka osoittautui ottelun kovimmaksi lajiksi. Kuvassa edestä Janica,minä, Minna ja Suvi. 


Jenkkihymy ja positiivisuus auttavat uskomaan, että tästä se uusi kausi lähtee etenemään.