Elämän parhaita fiiliksiä on seisoa SM-kisojen lähtöviivalle. Lähtöviivalle
on yleensä kuljettu pitkä ja kivinenkin matka, ja lähtöviivalla on vihdoin aika
lunastaa kovan harjoittelun palkinto. Jännityksen voi aistia kaikkialla ja
hermostuneisuus tuntuu piikkareiden nauhoja sitoessakin.
Näillä fiiliksillä lähdin juoksemaan SM-maastoja puolitoista kuukautta sitten. Lataus oli kohdillaan, kannustusjoukot eivät meinanneet pysyä
housuissaan ja sääkin oli täydellinen. Niin sanoisin myös omasta senpäiväisestä
juoksustani: Lähdin varovasti liikkeelle, sillä ensimmäisellä kilsan mäkiin ei
saanut ladata kaikkea. Kilometrin kohdalla olin 25., kolmen kilometrin kohdalla
19. Ja maaliin tulin 17. Juoksu oli nousujohteinen ja loppukirikamppailussa
pystyin saamaan vielä yhden sijan; halu voittaa sai minut kurkottamaan
maaliviivalle ensimmäisenä meistä kahdesta. Vieressä oli naisten 6 kilometrin
maastojuoksukilpailun vastustajajoukkueessa juossut juoksija, joka piti jo
siitä syystä kukistaa. Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä Pudasjärven Urheilijat
voittivat Suomen mestaruuden, mutta me saimme hopeaa Tiian ja Suvin kassa.
Mutta sinä kesäisenä päivänä hopeakin voitettiin ja se maistui erinomaiselta.
Oli helpottavaa saada varmistus onnistuneelle kevään harjoittelulle ja suunnata
katseet kohti tulevaa kesäkautta.
Maastojen jälkeen jatkoin kilpailuun valmistavan kauden harjoittelua ja
harjoitukset kovenivat tehollisesti. Astma oikutteli kovimmissa vedoissa, mutta
pystyin silti tekemään hyviä ja onnistuneita harjoituksia. Kävin
maitohappotestissä, jossa astman tasapainoa seurattiin rasituksessa ilman
lääkkeitä. Testitulokset eivät olleet niin hyvät kun oletin, mutta selittäviksi
tekijöiksi löytyi ennenkin huomattu pinnallinen hengitys ja kurkunpään toimintahäiriö
sekä mahdollinen närästys ja allergian paheneminen. Näihin kaikkiin
määrättiin uusia hoitokeinoja.
Vaikka keuhkot kipeytyivät testissä tavalliseen tapaan, muutaman päivän
päästä olo oli taas lennokas: Littoisten järven ympärijuoksu kulki 3:48-vauhtia
8,6 km matkalla, jonka juoksin kovana treeninä. Ei
ahdistanut ollenkaan.
Siitä viikon päästä aloitin ratakauden 3000m kisalla Espoossa. En ollut
palautunut kovasta treenijaksosta mutta myöskään henki ei kulkenut. Kisan
jälkeen tuntui samalta kuin kylmässä pakkasessa hiihdetyn kisan jälkeen, keuhkoihin
sattui ja ahdisti.
Elimistö ei lähtenyt palautumaan kisasta useankaan helpon päivän jälkeen.
Keuhkot rohisivat, päätä särki ja olo oli voimaton. Lääkäri epäili
keuhkokuvien perusteella kuumeetonta keuhkokuumetta tai keuhkoputkentulehdusta. Sain
antibiootin ja viikon lepoa. Senkään jälkeen henki ei vieläkään kulkenut, ja menin
uudestaan keuhkolääkärille. Sain 2 viikkoa lepoa, antibioottia ja
kortisonipillereitä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin levätä.
Koska keuhkoille ei löytynyt useankaan lääkärin mielestä selvää diagnoosia,
tilanne tuntui uskomattomalta. Miten oli mahdollista, että onnistuneen kevään
jälkeen kaikki se työ valui yhtäkkiä hukkaan? Miten oli mahdollista, että
ilman että olin ollut kipeä, keuhkoihin oli voinut iskeä joku bakteeri tai
virus?
Noina vaikeina viikkoina oli vaan hiljaa myönnettävä tappio ja katsottava peiliin: mitä tuli tehtyä
väärin? Toukokuu oli ennenkin ollut vaikeaa aikaa astman, kovenevan harjoittelun
ja siitepölyongelmien takia. Nyt vaan tilanne ehti mennä liian pitkälle.
Oma diagnoosini oli se, että todennäköisesti
parantunut kestävyyspohja mahdollisti suoritustason pysymisen melko hyvänä myös
silloinkin, kun keuhkot olivat jo huonossa kunnossa eli jo maitohappotestin
aikaan. Maitohappotesti ei todennäköisesti antanut kuvaa todellisesta kunnostani, sillä ilman lääkkeitä juostessa keuhkot rohisivat jo lähdössä. 3000m kisa oli piste i:n päälle ja tulehdutti keuhkot lopullisesti. Sen
lisäksi, että astma ei ollut tasapainossa, oli tullut treenattu liikaa ja
palauduttua liian vähän. Liian monet treenit olivat olleet maksimikestävyysalueella.
Reilu viikko sitten Turussa järjestettiin Paavo Nurmi Games. Tupa oli täynnä
ja tunnelma oli katossa. Vaikka kaikki katseet kohdistuivat Teron
huippuheittoon, itseni pysäytti myös 1500m kilpailut. Seurasin sekä naisten että
miesten kisaa erityisen tarkasti ja saatoin eläytyä siihen, miltä tuntui juosta
omaa lempimatkaani. Saatoin tuntea ensimmäisen kierroksen helppouden,
kolmannen kierroksen taistelun ja viimeisen kierroksen maitohapot ja
loppukirin.
Lähes kyyneleet nousivat silmiini, kun mietin, miksi en itse ole siellä
juoksemassa. Tiesin vain sen, että sinne kuuluisin ja sinne on pakko päästä
takaisin.
 |
| Tunnelmia SM-maastoista. Näitä kuvia katsellessa tulee aina hyvälle mielelle. Lisäksi sain "terveen paperit" lääkäriltä reilu viikko sitten, joten harjoittelu loppukesän kisoja varten on jo vauhdissaan! |
