sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Vuoristoradalla

Elämän parhaita fiiliksiä on seisoa SM-kisojen lähtöviivalle. Lähtöviivalle on yleensä kuljettu pitkä ja kivinenkin matka, ja lähtöviivalla on vihdoin aika lunastaa kovan harjoittelun palkinto. Jännityksen voi aistia kaikkialla ja hermostuneisuus tuntuu piikkareiden nauhoja sitoessakin.

Näillä fiiliksillä lähdin juoksemaan SM-maastoja puolitoista kuukautta sitten. Lataus oli kohdillaan, kannustusjoukot eivät meinanneet pysyä housuissaan ja sääkin oli täydellinen. Niin sanoisin myös omasta senpäiväisestä juoksustani: Lähdin varovasti liikkeelle, sillä ensimmäisellä kilsan mäkiin ei saanut ladata kaikkea. Kilometrin kohdalla olin 25., kolmen kilometrin kohdalla 19. Ja maaliin tulin 17. Juoksu oli nousujohteinen ja loppukirikamppailussa pystyin saamaan vielä yhden sijan; halu voittaa sai minut kurkottamaan maaliviivalle ensimmäisenä meistä kahdesta. Vieressä oli naisten 6 kilometrin maastojuoksukilpailun vastustajajoukkueessa juossut juoksija, joka piti jo siitä syystä kukistaa. Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä Pudasjärven Urheilijat voittivat Suomen mestaruuden, mutta me saimme hopeaa Tiian ja Suvin kassa. Mutta sinä kesäisenä päivänä hopeakin voitettiin ja se maistui erinomaiselta. Oli helpottavaa saada varmistus onnistuneelle kevään harjoittelulle ja suunnata katseet kohti tulevaa kesäkautta.

Maastojen jälkeen jatkoin kilpailuun valmistavan kauden harjoittelua ja harjoitukset kovenivat tehollisesti. Astma oikutteli kovimmissa vedoissa, mutta pystyin silti tekemään hyviä ja onnistuneita harjoituksia. Kävin maitohappotestissä, jossa astman tasapainoa seurattiin rasituksessa ilman lääkkeitä. Testitulokset eivät olleet niin hyvät kun oletin, mutta selittäviksi tekijöiksi löytyi ennenkin huomattu pinnallinen hengitys ja kurkunpään toimintahäiriö sekä mahdollinen närästys ja allergian paheneminen. Näihin kaikkiin määrättiin uusia hoitokeinoja.

Vaikka keuhkot kipeytyivät testissä tavalliseen tapaan, muutaman päivän päästä olo oli taas lennokas: Littoisten järven ympärijuoksu kulki 3:48-vauhtia 8,6 km matkalla, jonka juoksin kovana treeninä. Ei ahdistanut ollenkaan.

Siitä viikon päästä aloitin ratakauden 3000m kisalla Espoossa. En ollut palautunut kovasta treenijaksosta mutta myöskään henki ei kulkenut. Kisan jälkeen tuntui samalta kuin kylmässä pakkasessa hiihdetyn kisan jälkeen, keuhkoihin sattui ja ahdisti.

Elimistö ei lähtenyt palautumaan kisasta useankaan helpon päivän jälkeen. Keuhkot rohisivat, päätä särki ja olo oli voimaton. Lääkäri epäili keuhkokuvien perusteella kuumeetonta keuhkokuumetta tai keuhkoputkentulehdusta. Sain antibiootin ja viikon lepoa. Senkään jälkeen henki ei vieläkään kulkenut, ja menin uudestaan keuhkolääkärille. Sain 2 viikkoa lepoa, antibioottia ja kortisonipillereitä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin levätä. 

Koska keuhkoille ei löytynyt useankaan lääkärin mielestä selvää diagnoosia, tilanne tuntui uskomattomalta. Miten oli mahdollista, että onnistuneen kevään jälkeen kaikki se työ valui yhtäkkiä hukkaan? Miten oli mahdollista, että ilman että olin ollut kipeä, keuhkoihin oli voinut iskeä joku bakteeri tai virus?

Noina vaikeina viikkoina oli vaan hiljaa myönnettävä tappio ja katsottava peiliin: mitä tuli tehtyä väärin? Toukokuu oli ennenkin ollut vaikeaa aikaa astman, kovenevan harjoittelun ja siitepölyongelmien takia. Nyt vaan tilanne ehti mennä liian pitkälle. 

Oma diagnoosini oli se, että todennäköisesti parantunut kestävyyspohja mahdollisti suoritustason pysymisen melko hyvänä myös silloinkin, kun keuhkot olivat jo huonossa kunnossa eli jo maitohappotestin aikaan. Maitohappotesti ei todennäköisesti antanut kuvaa todellisesta kunnostani, sillä ilman lääkkeitä juostessa keuhkot rohisivat jo lähdössä. 3000m kisa oli piste i:n päälle ja tulehdutti keuhkot lopullisesti. Sen lisäksi, että astma ei ollut tasapainossa, oli tullut treenattu liikaa ja palauduttua liian vähän. Liian monet treenit olivat olleet maksimikestävyysalueella. 

Reilu viikko sitten Turussa järjestettiin Paavo Nurmi Games. Tupa oli täynnä ja tunnelma oli katossa. Vaikka kaikki katseet kohdistuivat Teron huippuheittoon, itseni pysäytti myös 1500m kilpailut. Seurasin sekä naisten että miesten kisaa erityisen tarkasti ja saatoin eläytyä siihen, miltä tuntui juosta omaa lempimatkaani. Saatoin tuntea ensimmäisen kierroksen helppouden, kolmannen kierroksen taistelun ja viimeisen kierroksen maitohapot ja loppukirin.


Lähes kyyneleet nousivat silmiini, kun mietin, miksi en itse ole siellä juoksemassa. Tiesin vain sen, että sinne kuuluisin ja sinne on pakko päästä takaisin.

Tunnelmia SM-maastoista. Näitä kuvia katsellessa tulee aina hyvälle mielelle. Lisäksi sain "terveen paperit" lääkäriltä reilu viikko sitten, joten harjoittelu loppukesän kisoja varten on jo vauhdissaan!