torstai 25. joulukuuta 2014

Kun astmapiippu ei enää riittänyt

Joulukuun ensimmäisenä päivänä maailmani pysähtyi hetkeksi. Taas se alkoi, uusi antibiootti ja juoksutauko. Yhtäkkiä millään ei ollut väljä, mikään ei tuntunut enää miltään. Enää ei ollut kiire minnekään; ei ollut kiire kisoihin tai juoksemaan, halusin vaan päästä terveeksi.

Olin mennyt lääkäriin, koska palautumiseni ei ollut normaalia. Päätä särki, janotti ja keuhkoissa oli räkää. Olo oli vähän kuin ylikunnossa, vaikka treenimäärät eivät päätä huimanneet. Lääkärissä kuitenkin paljastui, että hengitysarvot olivat edelleen lähes yhtä heikot kuin syksyllä, yli 20 prosenttia huonommat kuin edelliskeväänä, ja lisäksi keuhkoissa rohisi.

Sain erittäin vahvan, kolme viikkoa kestävän, antibioottikuurin. Antibiootissa oli todella kovat sivuvaikutukset ja lääke muun muassa huononsi astmaa entisestään. Kaikki muut sivuvaikutukset kestin, mutta se, että en saanut henkeä normaalielämässä teki antibioottikuurista lähes kestämättömän. Avaava lääke oli koko ajan mukana, jos alkoi ahdistaa. Tajusin, millaista elämä on niillä ihmisillä, jotka kärsivät pahasta astmasta.

Tänä aikana myös juoksu sai uuden merkityksen elämässäni. En halunnut treenata ennen kuin olin terve ja en halunnut yrittää juosta ulkoisten paineiden tai minkään muun takia. Sillä ei ollut väljä, kuinka pitkään olisin juoksematta, ainoa asia mikä merkitsi, oli se, että voisin taas juosta terveillä keuhkoilla. Vain silloin voisin taas nauttia juoksemisesta ja juosta kovempaa kuin koskaan ennen.

Juoksutauon aikana en kuitenkaan voinut jättää kaikkea, sillä gradunteossa loppusuora häämötti ja halusin saada sen vietyä loppuun asti. Ensi vuonna en sitä enää halunnut tehdä korjauksia ja kirjoitusvirheiden korjaamista lukuunottamatta.  Niinpä noudatin graduohjaajan neuvoa pitää perse penkissä ja kirjoittaa – se oli tehokkain tapa saada tutkimustyö loppuun. Ja hikoilu työpöydän edessä tuotti tulosta ja gradu menee esitarkistukseen ensi viikolla.

Nyt olen pystynyt kevyesti aloittamaan harjoittelun, ja olen lähtenyt maltillisemmin liikkeelle kuin viime kerralla. Kuten viime kerrallakin, myös tällä kerralla aion seurata täysin keuhkolääkärin ohjeita. Mutta tässä syksyn aikana olen kuitenkin oppinut, että omat tuntemukset ovat ne tärkeimmät. Ne kertovat parhaiten, miltä kehossa tuntuu, jos vaan uskaltaa pysähtyä kuuntelemaan niitä.


Haluankin toivottaa kaikille oikein hyvää ja rentouttavaa Joulun aikaa. Joulu on hyvä aika pysähtyä hektisessä elämässä ja palautua arjen ja treenien rasituksesta.  

Tänään tuli myös hiihtokausi korkattua, kun käytiin äitin kanssa Hakkarissa hiihtämässä. 

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Ääripäästä toiseen

Urheilijalle ei koskaan kuulu ”ihan ok”. Tiedän, etten voi yleistää, mutta ainakin itselleni kuuluu aina joko tosi hyvää tai asiat ovat huonosti. Viimeisten kuukausien blogihiljaisuus on johtunut enimmäkseen jälkimmäisestä. Ensin tuli keuhkoputken tulehdus, sen jälkeen löytyi mykoplasma ja nyt viimeisenä poskiontelotulehdus. Juuri kun oli ehtinyt ajatella, että pääsen kerrankin aloittamaan uuden kauden terveenä, asiat kääntyivätkin päälaelleen ja rasitusastma osoitti taas kerran hankaluutensa.

Kilpaurheilu on opettanut minut elämään säännöllistä ja kurinalaista elämää, ja se on opettanut tavoittelemaan myös sitä, että joka päivä kaikki asiat on hyvin. Olen oppinut tietämään, mitä asioita minun pitää tehdä, jotta tunnen itseni onnelliseksi, energiseksi ja nautin elämästä. Pitää mennä ajoissa nukkumaan, syödä säännöllisesti ja ottaa pienet päiväunet.

Kaikki tämä saa minut tuntemaan hyvinvoivaksi ja energiseksi. Tunnen itseni vahvaksi. Useimpien treenien jälkeen tunnen itseni voittajaksi ja huomaan, että olen tullut taas pikkuisen paremmaksi. Kisojen jälkeen fiilis on vielä euforisempi. Kaikki tämä hyvä olo näkyy iloisuutena ja nauruna työpaikalla, koulussa ja muussa elämässä.

Kilpaurheilussa on kuitenkin se toinenkin puoli – silloin kun tunnen itseni heikoksi. Joskus se tunne tulee juuri ennen lähtölaukausta ja miettii, mitäköhän tästä kaikesta tulee ja pitikö tännekin lähtee nyt kisamaan. Joskus se heikko olo tulee siitä, kun tuntuu siitä, ettei mikään onnistu: Gradu ei edisty ja taas olen kipeä – tuntuu, että keuhkot eivät parannu koskaan. Niinä päivinä on tarvinnut uskonvahvistusta siihen, että onko tässä kaikessa mitään järkeä.

Sitten koittaa kuitenkin se päivä, kun huomaa voittaneensa itsensä. Poskiontelotulehdus alkaa helpottamaan ja gradun on edennyt siihen pisteeseen asti, että kysely on lähtenyt maailmalle, ja jäljellä on tulosten analysointi ja johtopäätösten ja yhteenvedon kirjoittaminen. Taas kerran huomaa, että uskon itseensä ja tavoitteisiinsa auttoi eteenpäin.

Tämä syksy on sujunut kolmen antibioottikuurin ohella paljolti siis pro gradu-työn parissa, jossa olen pohtinut, että miten Lindorffin asiakkaat näkevät sen brändin. Lisäksi olen pyrkinyt selvittämään, miten brändin kaltaista abstraktia käsitettä voidaan mitata empiirisesti.

Gradun parissa työskentely on ollut vähän samanlaista kun kilpaurheilu – tunnemaailma on vaihdellut mitta-asteikon ääripäiden välillä: Yleisesti se on ollut mielenkiintoista ja olen tehnyt työtä täydellä sydämellä ja intohimolla, mutta sitten välillä on tullut niitä umpikujia, joissa on tuntenut olevana hyvin yksin ja on ollut vaikea löytää oikea reitti eteenpäin. Mutta ilman noita kompastuskiviä, tätä hyvää fiilistä gradun edistymisestä ei varmaan olisi tullut koettua.

Päätin, että tämä oli viimeinen flunssani tällä kaudella ja aion nyt myös tehdä kaikkeni, jotta saisin olla terveenä: kirjoittaa vähemmän gradua, syödä enemmän vitamiineja, stressata vähemmän kaikesta ja nukkua enemmän päiväunia.

Vaikka en voi olla täysin varma, että mykoplasma on voitettu ja pääsen nyt treenaamaan, haluaisin päästä kokemaan niitä huippufiiliksiä ja sitä energisyyttä, mitä vain kilpaurheilu ja siihen tähtäävä harjoittelu voi tuoda. Se saa minut tuntemaan vahvaksi ja juuri sellaiseksi ihmiseksi, joka olen.


Sain äitiltä kortin pari päivää sitten, jonka sanat sopivat hyvin tähän loppuun: ”Onnistuminen on taitolaji. Jos osaat kuvitella, olet jo puolimatkassa. Jos osaat uneksia, olet jo perillä.”

Kuva syysottelun kiekonheitosta. Kuva palkittiin myös parhaana TuUL:n syyskuun kuvakisan treenikuvana Instagramissa.
Syysottelussa oli heittolajien lisäksi lajeina kolmiloikka ja kuvassa oleva 80 metrin rapukävely, joka osoittautui ottelun kovimmaksi lajiksi. Kuvassa edestä Janica,minä, Minna ja Suvi. 


Jenkkihymy ja positiivisuus auttavat uskomaan, että tästä se uusi kausi lähtee etenemään. 


sunnuntai 31. elokuuta 2014

Miksi juoksen kilpaa?

Silloin, kun urheilijalle menee huonosti, hän on hyvin yksin. Jäljelle jäävät vain läheiset juoksukaverit, valmentaja ja perhe, jotka kyselevät miten menee. Niinä päivinä ehtii miettiä omassa hiljaisuudessaan, että miksi tekee tätä kaikkea ja onko tässä mitään järkeä. Niinä päivinä mitataan myös urheilijan motivaation lähde: mitä varten kilpaurheilen? Onko se halu voittaa kilpailu ja juosta kovempaa kuin koskaan vai onko se vain elämäntapa vai ehkä niitä molempia?

Tämän kesän aikana jouduin näiden kysymysten äärelle, kun hyvin sujunee harjoituskauden jälkeen vaikea allergia pilasi lähes koko kauden. Haastavaa ja kuluttavaa siitä teki se, että tiesin, että olen kunnossa, mutta kuitenkaan ei kulje. Se söi naista. Mitä järkeä tässä kaikessa on, jos en saa mahdollisuutta asettua samalla lähtöviivalle muiden kanssa?

Toisaalta mahdollisuus harjoitella terveillä jaloilla ja muuten terveenä piti kuitenkin uskon siihen, että joku päivä vielä kulkee. Se päivä tuli ensimmäisen kerran Espoo Challenge:ssa 3000m kisassa. Lähdin vauhdittamaan kisan toista ryhmää ja juoksu tuntui kevyeltä. Askelrytmi oli kuitenkin vähän hakusessa, sillä en ollut tällä kaudella juossut yhtään 3000m kisaa. Pidin vauhtia ensimmäiset kaksi kilometriä, ja vaikka siinä kohdin maitohapot alkoivat jylläämään, pystyin juoksemaan vikan tonnin nopeiten – 3.24. Viimeinen kierros meni 78 sekuntiin, ja maalissa jäi sellainen olo, että kiri olisi pitänyt aloittaa jo aiemmin, jotta loppuaika olisi ollut lähempänä 10.25. Tuloksena oli kuitenkin 10.29,01 ja 7 sekunnin parannus ennätykseen. Hymy oli herkässä, sillä tätä oli odotettu: Henki kulkee ja pystyn nauttimaan kilpailemisesta täysin siemauksin.

Viikon päästä Espoosta juoksin Tampereen eliittikisoissa kauden parhaani 1500m:llä. Vauhti pysyi tasaisena lähes koko matkan (kierrosajat 75-77-77-57s), ja kello pysähtyi aikaan 4.46,72.  Ennätys jäi harmittavasti vajaan sekunnin päähän, mutta kisa oli ehdottomasti kauden paras 1500m:llä. Kolme päivää myöhemmin juoksin Turussa lähes saman ajan 1500m:llä, ja olin ennätysvauhdissa 1300m asti (kierrosajat 75-75-77-59s). Viimeisellä 200m:llä maitohapot polttivat kuitenkin liikaa eikä kiristä ollut tietoakaan. Yksi lisäpäivä Tampereen ja Turun väliin olisi taannut riittävän palautumisen jaloille ja keuhkoille, mutta kauden vikasta ratakisasta jäi kuitenkin iso plussa harjoituspäiväkirjaan.

Viimeisen kerran tällä kaudella asetuin lähtöviivalle eilen Tampereen maratonviestissä. Juoksin ensimmäisen n. 10,75 kilometrin pituisen osuuden iskän maratonjuoksijoiden viestissä. Päätin lähteä nauttimaan ensimmäiselle kympilleni moneen vuoteen. Aloitin neljän minuutin vauhtia ja pelkäsin koko ajan, että missä vaiheessa noutaja tulee. Noutajaa ei kuitenkaan tullut, ja ensimmäisen vitosen jälkeen lisäsin vauhtia ja viimeisen kilometrit kulkivat 3.40-3.50 välillä. Edessä juoksevien miesten napsiminen ja järjestysmiesten kova kannustus antoivat lisätsemppiä, ja viimeinen vitonen kulki kovempaa kuin koskaan. Kympin väliaika oli alle 39 minuuttia ja vaihtoon tuli 4. nopeimpana. Fiilis oli uskomaton.

Onnistuminen eilisellä kympillä ja muissa loppukauden kisoissa oli hyvin tärkeää, sillä kilpailemisen iloa ei voi päästä kokemaan kuin silloin, kun juoksu kulkee. Sitä tunnetta, kun henki kulkee, askel rullaa ja voittamisen halu jyllää sydämessä, ei korvaa mitään. Se on paras fiilis, mitä tiedän. Se takia tätä teen.

Kisatunnelmia Tampereen Eliittikisoista!


3000 metrin ennätyksen jälkeen hymyilyttää!

Valmiina maratonviestiin! Joukkueemme oli eilen toinen ja eiköhän me sitten ens vuonna haeta voitto kotiin, kun järjestäjät osaavat opastaa juoksijat oikeaa reittiä vaihtoon ilman aidan ylitystä ;) Kiitos koko joukkueelle!



perjantai 1. elokuuta 2014

Kulkua etsimässä

Kilpaurheilusta haastavaa tekee se, että samaan aikaan niin pään, keuhkojen kuin myös jalkojen pitää olla kunnossa. Näin äkkiseltään se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä se ei ole niin helppoa. Ja silloin kun haetaan huippukuntoa, pienikin ongelma yhdestä näistä ominaisuuksista voi pilata huippusuorituksen. Monesti urheilijoiden sanotaan syyttävän olosuhteita epäonnistuneista tuloksista, ja vaikka en väitettä täysin allekirjoita, on olemassa paljon ulkoisia tekijöitä, joihin urheilija ei voi itse vaikuttaa. Kun siitepölyallergia iskee kesken kovan harjoituskauden tai kun omassa henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu muutoksia, on parhainta kisavirettä lähes mahdotonta löytää.

Joskus tulee sellainen olo, että voiko näitä kaikkia saada onnistumaan koskaan samaan aikaan. Edellisessä blogitekstissäni kerroin, että olen nauttinut suuresti terveenä kilpailemisesta kesän aikana, ja niin todella teinkin. Siihen asti kisakauteni oli sujunut nousujohteisesti. Harmi, että tuo nousukausi loppui juuri silloin, kun kisakausi oli kuumimmillaan ja kovimmat kortit olisi pitänyt pystyä kaivamaan esiin.

Sm-viestien jälkeen harjoitukset sujuivat lentäen, näin jälkikäteen ehkä liiankin hyvin. Pitkät vedot kulkivat kovempaa kuin koskaan ja huomasin kuinka allergian helpottaminen selvästi paransi myös hengitystäni. 1500m:llä tähtäävä pyramidi harjoitus 500-200m vedoista kulki vahvasti. Itseluottamukseni parani, ja olin valmis juoksemaan kovempaa kuin koskaan. Harjoitusjakso jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo 10 päivää SM-viesteistä piti päästä kilpailemaan, jotta Kalevan kisa-rajaa olisi mahdollista yrittää vielä kahdessa kisassa.

Pm-kisoissa Turussa 1500m ei sitten kulkenutkaan kuten harjoitukset olivat antaneet odottaa. Jalat tuntuivat hyvältä, ja yhteisveto piti kierrosvauhdin ennätykseni tuntumassa aina 1000m asti, mutta viimeisellä kierroksella hapot iskivät täysin yllättäen eikä taistelu mitalista edes herättänyt loppusuoralla. Kisan jälkeen ajattelin, että se ei vain ollut päiväni. Toisaalta tiedostin myös sen, että muutokset elämässäni olivat sekoittaneet ajatusmaailmaa edellisten kuukausien aikana enkä tuossa kisassa pystynyt olemaan noiden asioiden yllä. Lisäksi tajusin, että olin ehkä vähän väsynyt harjoituksista, mutta uskoin, että seuraavassa kisassa Lapinlahdella kulkisi taas.

Lapinlahdella lähdettiin juoksemaan kovaa heti alusta asti ja kahden kierroksen jälkeen olin aivan hapoilla. Vaikka aloitus oli kova, juoksin ennätykseni juuri tuollaisella kovalla aloituksella, joten en usko että se pilasi kisaani. Kahden kierroksen jälkeen vauhtini kuitenkin vain hiipui, mutta taistelin loppuun asti. Juoksu tuntui hirveältä, sillä elimistö ei jaksanut sykkiä koko 1500m:ä.

Kisan jälkeen tajusin aika nopeasti mistä oli kysymys: jonkinlaisesta ylirasituksesta. Yhdysvalloissa olin kärsinyt juuri samanlaisista oireista, joten tiesin mistä oli kyse. Sielläkin treeni kulkivat ennätysvauhtia, mutta yhtä yhtämittaista vetoa elimistö ei jaksanut sykkiä. Lisäksi kävin ehkä hieman ylikierroksilla ja juoksemisesta oli tullut suorittamista: etenin vain kisasta toiseen joka viikonloppu. Tiesin, että tarvitsin lepoa niin henkisesti kuin fyysisesti.


Niinpä viimeviikosta tuli kesän helpoin viikko, ja se todella kannatti. Treenit ovat alkaneet taas kulkemaan ja olo tuntunut normaalilta. Välillä kadoksissa ollut hymy on taas löytynyt kasvoille. Elokuussa on vielä uusi mahdollisuus.

1500m:n loppusuoralla Lapinlahdella.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

There is a good pay-off in hard work

Viime viikolla mietin, miten ihana on ollut päästä kilpailemaan terveenä tänä kesänä. Olen nauttinut siitä ja aion nauttia koko kesän. Kisatuloksetkin ovat pikkuhiljaa alkaneet paranemaan, ja 1500m kulki Jämsässä pari sekuntia kovemmin kuin kauden avauskisassa.

Monena kesänä en ole päässyt kilpailemaan täysin siemauksin, vaikka harjoituskausi on sujunut lähes ongelmitta ja kesäksi olen etsinyt kesätyön, jonka ohella pystyisin panostamaan urheiluun. Sitten on tullu keuhkokuume, mykoplasma, allergia, ylikunto tai jalkavamma. Moni kesä on jäänyt siihen.

Viikonlopun SM-viestit täyttivät kuitenkin yhden tämän kesän tavoitteistani ja kertoivat, että oikeita asioita on tehty harjoituskaudella. Pääsin mukaan Turun Urheiluliiton SM-viestijoukkueeseen ja juoksimme pronssia. Palkintokorokkeelle noustessa fiilis oli mielettömän onnellinen, ja kaikki pettymykset unohtuivat siinä hetkessä. Kovassa paikassa olin onnistunut juoksemaan elämäni kovimman kasin (2.18), ja se sai hymyn nousemaan korvin.

Tämä suoritus ei kuitenkaan tullut yksin, sillä kyseessä oli viestikilpailu. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että minut valittiin Turun Urheiluliiton ykkösjoukkueeseen, ja pääsin mukaan kovatasoiseen joukkueeseemme. Kun vuosi sitten vaihdoin seuraa, tavoitteenani oli päästä juoksemaan juuri tässä viestissä. Joukkuekisat olivat yksilöurheilun suola.

Naisten 4*800m viestissä minut valittiin ensimmäisen osuuden juoksijaksi. Lähdin kovaa kärjen perään, ja ensimmäinen kierros kulki 67 sekuntiin. Toisella kierroksella pystyin edellisiä kisoja paremmin pitämään vauhtia ja loppusuorallakin irtosi jonkunlainen kiri. Annoin kapulan Aino Paunoselle, joka lähti aina niin kevyen näköisellä askeleella viemään kapulaa. Sen jälkeen vuorossa oli Tiia Taipale, joka pääsi Helsingin rouvajoukkueen kovaan beesiin. Viimeisenä vuorossa oli Johanna Matintalo, joka lähti kiidättämään kapulaa IK Falkenin ja HKV:n perässä. Tässä vaiheessa edellä mainitut kärkijoukkueet olivat kuitenkin selvästi karussa, ja näin Johannan tehtäväksi muodostui kolmannen sijan varmistaminen. Vaikka hopea oli tähtäimessä, pronssikin kirkastui kisan jälkeen, sillä SM-mitali on aina arvokas, ja tänä vuonna se tuli harvinaisen kovassa seurassa - yhteensä 15 joukkuetta asettui kasin lähtöviivalle. Ja jäipähän jotain hampaankoloon myös ensi vuotta varten.

Sm-viestit olivat kilpailukauden yksi tavoite, mutta kausi jatkuu pienen harjoituskauden jälkeen 1500m Kalevan Kisa-rajan metsästyksellä. Sm-viestit antoivat taas hivenen lisää itseluottamusta ja niinpä loppukesäkin on tarkoitus nauttia kilpailemisesta, sillä sanotaahan kilpailujen olevan paras palkinto kovasta harjoittelusta.



4*800m viestin palkintojenjako.

4*800m viestin pronssinaiset: vasemmalta Johanna, Tiia, Aino ja mä.

Kuten kuvakin kertoo, kisaviikonloppu oli myös hauskanpitoa ja yhdessä oloa. Kuvassa joukkueemme ja kestävyysihme Suvi Miettinen. 

Voin kertoa, että maistuu!

lauantai 28. kesäkuuta 2014

H-hetki lähestyy

Kilpaurheilu on aika ihmeellistä, koska siinä mikään ei usein mene niin kuin odottaa. Ehkä juuri se tekee siitä niin mielenkiintoista ja koukuttavaa. Useat rutiinit vievät kilpailijaa kohti h-hetkeä ja urheilija on valmis tekemään nuo samat rutiinit päivästä toiseen, jotta joku kerta tulisi se päivä, jolloin kaikki loksahtaa kohdalleen.

Tänään on taas yksi niistä päivistä. Aamulenkki on tehty, aamupuuro on syöty ja kohta on lyhyiden päiväunien aika. Illalla on siis vuorosta yksi keskikesän kohokohdista, kestävyyskarnevaalit Jämsässä. Kisat ovat perinteisesti olleet tasokkaat ja onnistuneet, sillä juoksijat jaetaan tilastoaikojen perustella oman tasoisiin eriin.

Kisavalmistautuminen ei alkanut vaan tänä aamuna, vaan tietenkin kaikki viikon harjoitukset ja arkielämä ovat tähdänneet siihen, ja lisäksi tulin torstai-iltana mökille Jyväskylään valmistautumaan tähän kisaan. Olimme täällä valmistautumassa myös Juhannuskioihin Sannin ja Kipan kanssa ja huomasimme sen toimivaksi konstiksi – Välillä oli ihanaa päästä pois kaupungin hälinästä ja kiireestä.

Maalla on mukavaa ja jopa nukuttaakin paremmin!
Yhdysvalloissa huomasin sen, mikä merkitys pienillä asioilla oli kisaan valmistautumisessa henkisesti.Lähes aina matkustimme kisapaikalle päivää ennen, ja viimeistään silloin arkihuolet saattoi unohtaa.Toisaalta myös ihmiset ympärillä auttoivat valmistautumaan, sillä kun näin kuinka innoissaan valmentajat, apuvalmentajat ja huoltajatkin olivat kisoista, ei tuo innostus voinut olla tarttumatta.Lisäksi joukkueena urheileminen toi lisätsemppiä päivään, koska jokaisen suoritus oli merkityksellinen,sillä tavoitteena oli menestyä myös joukkueena kaikista tärkeimmissä kisoissa.

Ja vaikka näitä kaikkia asioita ei voi täysin soveltaa Suomessa, voi niistä löytää itselleen sopivimmat kokeilemalla eri valmistautumisvaihtoehtoja. Suomessa ei ole ehkä myöskään samanlaista joukkueaspektia, mutta toisaalta Turun Urheiluliitossa juostessani olen päässyt kokemaan jotain samantapaista. Esimerkiksi viikon päästä olevat SM-viestit ovat juuri tuollainen yhteinen tavoite.

Vähän samanlainen fiilis tuli myös tämän viikon Paavo Nurmi Gameseissa. Kaikki parhaimmat juoksukaverini olivat kokoontuneet Urheilupuistoon joko radalle tai radan sivuun kannustamaan. Tuntui, että koko juoksuperhe oli kokoontunut sinne. Lisäksi yli 10 000 katsojaa oli tullut seuraamaan näitä kisoja, ja täysi stadion varmisti sen, että kisatunnelma oli katossa.

Alkukesän kisat 4.51/2.22 olivat pahan allergiakevään jälkeen ok-avaus tähän kesään, mutta ne ajat eivät tietenkään riitä muuta kuin rikottavaksi. Tänään onkin hyvä mahdollisuus päästä juoksemaan vauhdikas 1500m kisa, kun pääsin mukaan 1500m kuumimpaan erään. Jenkkiyliopistoni päävalmentajan sanoin:


“You just go there and compete, compete and compete and good things will happen.”

Kaisan kanssa Paavo Nurmi Gameseissa.




perjantai 6. kesäkuuta 2014

Kohti kisakautta

Sm-maastojen jälkeisenä aamuna ei paljon aamutreeneissä naurattanut. Pettymys edellisen päivän kisasta oli edelleen mielessä. Meno oli yhtä jäykkää kuin edellisviikonlopun pm-maastoissa, ja lisäksi keuhkojen yläosaan pisti – se oli jotain täysin odottamatonta, sillä kaikki hengityslihakset oli hierottu samalla viikolla ja hengitysfyssarin mukaan hengitystekniikkani oli parantunut. Jouduin istumaan alas ja pohtimaan mistä tässä oli kyse: oliko se astmaa, oliko se allergiaa, oliko se ylikuntoa vai kaikkien niiden sekoitusta?

Kisan jälkeen pidin toisen viikon helppoa putkeen, astmalääkkeitä muutettiin ja siitepölytkin alkoivat pikkuhiljaa laskea. Sykkeet romahtivat ja juoksu alkoi kulkea pikkuhiljaa paremmin – pystyin juoksemaan kevyet lenkit yskimättä keuhkojani pihalle. Astmalääkärin mukaan paha siitepölykausi todennäköisesti pahensi astmaa ja allergiaa, ja tulehdutti keuhkoja niin, että suuri osa elimistön palautumiskapasiteetista meni tulehduksen hoitamiseen eikä elimistön palautumiseen. Ja todennäköisesti tähän kaikkeen vielä liittyi jotain yliväsymystä, ja näin maksimisuorituksesta ei maastoissa ollut tietoakaan.

Tämä blogikirjoituksen ei kuitenkaan ollut tarkoitus olla pelkkä valitusvirsi, sillä paljon hyvääkin on tapahtunut tämän viimeisen kuukauden blogihiljaisuuden aikana. Helpon viikon jälkeen juoksu alkoi kulkea ja tuntui, että elimistö otti hyvin vastaan kovia harjoituksia. Olin taas päässyt takaisin jenkeissä opittuun ajatusmaailmaan, jossa joka ilta oli tarkoitus mennä nukkumaan hieman parempana kuin oli herätessään.

Kilpailukauteen valmistaviin harjoituksiin on kuulunut edelleen vauhtikestävyys- ja maksimikestävyysharjoittelua, mutta pääpaino on nyt ollut lyhemmissä 200-1000m vedoissa. Erityisesti viime viikolla tehty 3*3*300m/100m/5min antoi uskoa siihen, että oikeita asioista on talven aikana tullut tehtyä. Eka sarja kulki 57s, toinen 56, ja kolmas 55, ja tuntui, että kestävyyttä oli tullut lisää eikä hölkkäpalautuksella juostut vedot ottaneet niin koville kuin joskus Jenkeissä.  

Lisäksi yksi syy hymyyn on ollut uusi työni Lindorff Oy:llä, jonne teen myös pro gradu -työni toimeksiantona. Vastaanotto on ollut hyvä, myyntiin liittyvät työtehtävät ovat olleet mielenkiintoisia ja työkaverit huippuja. On ollut mielenkiintoista työskennellä yrityksessä, jonka voi nähdä toteuttavan seinätauluissa esitettyjä arvoja myös jokapäiväisessä työnteossa. Ainakin yhtä mielenkiintoista on ollut päästä tutkimaan, millaisia mielikuvia asiakkaat liittävät Lindorffin brändiin, ja miten nuo mielikuvat ovat muuttuneet liiketoiminnan laajennuksen myötä. Pro gradu-työni käsittelee siis kyseistä aihetta, ja ne kenelle Kupittaalla sijaitseva yritys on vielä tuntematon, niin yritys tarjoaa kaikkia maksamisen palveluita laskutuksesta perintään asti.

Mielenkiintoista oli myös viime viikonloppuna päästä mukaan seuraamaan ja kannustamaan kavereita ja tuttuja Tukholman maratonilla. Ruotsalaiset olivat taas kerran luoneet upeat puitteet 21 000 juoksijalle ja kannustustakin löytyi rockbändeistä kadun laitaan piknikille istahtaneisiin ruotsalaisboheemeihin asti. Kerrankaan oma ääneni ei kuulunut yli muiden, vaan sekoittui sinne muun kannustuksen joukkoon. Oli ilo päästä seuraamaan iskän maratonkoululaisten edesottamuksia, koska yleensähän asetelma oli toisin päin: he olivat suurin tukijani niin radalla kuin sen ulkopuolella, ja olenkin hyvin kiitollinen heille kaikille, sillä he mahdollistivat tälläkin kaudella leireilyni, fyssarikäyntini ja säännöllisen hieronnan. Lisätietoa tästä maratonkoulusta löydät blogin viereisestä linkistä.

Tukholman maraton sai taas kerran ajattelemaan suomalaista kannustamisen kulttuuria ja vertaamaan sitä vastaavaan Yhdysvalloissa ja nyt Ruotsissa. En sano, etteikö kukaan Suomessa kannusta, mutta välillä tuntuu, että tietynlainen kannustamisen kulttuuri Suomesta puuttuu. Se varmasti liittyy osaltaan suomalaiseen kulttuuriin, jossa tuntemattomia ei turhaan kannusteta tai muutenkaan kisoissa ei turhaan ilakoida. Uskon, että tämä kulttuuri on muuttumassa, ja esimerkiksi Lempäälän SM-maastoissa oli hienoa kisatunnelmaa ja yleisön kannustusta. 

Tällä viikolla lenkillä vastaan tuli tuntematon mies, joka nosti peukut pystyyn kohdallani ja hymyili. En voinut olla hymyilemättä takaisin ja sen jälkeen askeleni keveni ja kilometrivauhti tippui roimasti. Pieni ele sai aikaan ihmeitä. Jenkeissä muistan pitkillä lenkeillä kaivanneeni vettä, mutta sitä ei ollut saatavissa. Vastaavasti kannustusta oli: Tuntemattomat ihmiset tervehtivät iloisesti ja saattoivat vielä perään  huudella tsempit. Tiedän, että se oli osaltaan pinnallista jenkkikulttuuria, mutta se antoi ihmeesti energiaa viimeisille kilometreille.

Itse uskon, että toisten kannustaminen ei ole pois omasta juoksusta. Se vaan antaa eteen kovemman beesin, jota seurata. Yleisölle se antaa paremman kisatunnelman ja kirjaimellisesti luo urheilujuhlan tuntua. Haastankin jokaisen urheilijan, huoltajan ja katsojan kannustamaan tänä kesänä myös niitä urheilijoita, joita ei entuudestaan tunne ja lupaan myös itsekin lyödä käsiä yhteen entistä enemmän.

Jään innolla odottamaan, löytyykö ylihuomenna alkavalta kisakaudelta kisoja, joissa väliaikoja ei kuule, koska yleisö kannustaa niin kovaa. 


Kuva SM-maastoista. Pieni irvistys näyttää vielä tässä kohdin enemmän hymyltä.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Lempäälän SM-maastot

Päivä ei voisi alkaa paremmin kuin kuulemalla Maamme-laulu aamulenkillä. Ja vielä kun sen laulaa tuttu treenikaveri kauniilla äänellä, kiitos Essi Mäkinen! Viime vuonna samaan aikaan käsi nousi sydämelle Yhdysvaltain maammelaulun myötä ja kyseessä olivat Eteläisen Konferenssin Mestaruuskisat Oklahomassa. Seuraavana päivänä, äitienpäivänä, juostiin 1500 metrin finaali. Valmentaja ei luvannut antaa väliaikoja, eikä niitä valtavassa kannustuksessa olisi kuitenkaan kuullutkaan. Juoksin kuitenkin 1500 metrin ennätyksen.

Vaikka mieli palajaa välillä takaisin Teksasiin, varsinkin juuri nyt mestaruuskisojen aikaan, on samanlaista tunnelmaa ja kannustusta luvassa myös huomenna Lempäälässä. Koen Lempäälän maastot kotimaastokseni, sillä ehdin edustaa Lempäälään Kisaa 12 vuotta kahdeksa vuotiaasta lähtien. Edelleen kisoissa ja Lempäälässä vieraillessani vanhat tutut ja seurakaverit tulevat juttelemaan ja kysymään kuulumisia. Se saa tuntemaan olon kotoisaksi. Uskaltaisin myös sanoa, että huomenna radan varresta löytyy monta tuttua kannustamasta. Kiitos jo etukäteen niistä kannustavista sanoista, niitä todellakin tarvitaan naisten 6 kilometrilla. Matkana on siis 6 km kello 15.25 ja radalla on 4 Urheiluliiton juoksijaa, joista vain 3 parasta tulee olemaan joukkueessa. Taistelu tulee siis olemaan kovaa, mutta mustakeltaiset kisakynnet on teroitettu.

Vaikka edustan nykysin Turun Urheiluliittoa, ja vastaanotto seurassa on ollut erittäin lämmin, sydämessäni elää edelleen pieni Lekin peukku (joka on siis Lempäälän Kisan logo). Peukun voidaan ajatella merkitsevän monta eri asiaa, mutta minulle se on aina merkinnyt hyvää yhteishenkeä, rehtiä kilpailua ja toisten tsemppaamista. Sattumaa tai ei, ”Tsemppiä” oli myös ainoa sana, jonka opetin joukkuekavereilleni Teksasissa. Tiedän, että se ei ollut kaikista helpoin sana, mutta koin, että se oli kaikkein tärkein sana urheilun kannalta, mitä heidän pitäisi oppia.

Niinpä haluankin toivottaa kaikki kisailijat, huoltajat ja katsojat tervetulleeksi Lempäälään! Tsemppiä ja menestystä huomiseen kisaan! Viivalla nähdään 15.25!

Peukut pystyyn! Lempäälän Kisan Grand Old Man Antero Korhonen toivottaaa kaikki kisailijat tervetulleeksi Lempäälän.


Linkki SM-maastojen kotisivuille:

perjantai 9. toukokuuta 2014

Takaisin siitepölyn pariin!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin loppui myös Portugalin harjoitusleiri. Vaikka leiri ei harjoitusmäärällisesti ollut täysin onnistunut ylirasituksen takia, antoi se silti paljon. Ensinäkin, ylirasitus helpotti viikon aikana ja uskon, että siihen auttoi pitkälti juuri se, että sain viettää juuri tuon kyseisen viikon Portugalissa, vailla huolia ja murheita. Tuona viikkona en myöskään jaksanut tehdä juuri mitään muuta kuin kevyitä treenejä, syödä hyvin ja piipahtaa uima-altaalla jalkoja liottamassa ja vähän aurinkoa ottamassa.

Viimeisen leiriviikon aikana pääsin myös tekemään jo koviakin harjoituksia, ja ne kulkivat aivan eri tavalla kuin ylirasituksen aikana. Henki kulki taas Portugalin aurinkoisessa ja kosteassa säässä, ja juoksu oli vahvaa, ja mikä tärkeintä, tuntui hyvältä.

Yksi leirin tärkeimmistä asioista oli myös sosiaalinen puoli: mahdollisuus viettää elämää muiden urheilijoiden kanssa ja oppia heidän harjoittelustaan ja ajatusmaailmastaan. Kommuunissa asui 8 muuta urheilijaa 3 viikon aikana, ja vaikka monet heistä olivat jo vanhoja tuttuja, oli kiva myös saada uusia tuttavuuksia. Yksi kämppiksistä oli ruotsalainen 800 metrin menijä Robin Rohlén, ja oli mielenkiintoista päästä seuraamaan hänen harjoitteluaan ja rentoa elämäntyyliään. Ja Robin toivottavasti myös oppi muutaman vähän kauniimmankin sanan suomea kahden viikon intensiivikurssin aikana.

Kolmen viikon leireilyn jälkeen oli kuitenkin aika palata Suomeen. Maastokisat, uusi työ ja no myös se gradun kirjoitus odottivat täällä Suomessa. Kuten ennenkin, Suomeen palaaminen oli vaikeaa leirin jälkeen. Kylmä ja siitepölyinen sää olivat saaneet juoksun tuntumaan raskaalta. Samoin kävi tänä vuonna. Niinpä ensimmäinen maastokisakaan, Aluemaastot Lempäälässä, ei kulkenut aivan lentäen. Osaltaan siihen saattoi vaikuttaa se, että ehdin olla Suomessa vain viikon ennen maastoja ja lisäksi kova siitepöly ja kylmyys haittasi juoksua. Lisäksi juoksu tuntui vähän väsyneeltä kisan aikana enkä saanut kunnolla irti.

Nyt olen kuitenkin pitänyt helpon viikon ja katseet on jo suunnattu tuleviin kotikisoihin, Lempäälän SM-maastoihin. Siellä on tarkoitus laittaa kaikki peliin ja päästä nauttimaan karnevaalitunnelmasta ja hyvästä lempääläiskannustuksesta naisten 6 km maastokisassa.



Jo perinteeksi muodostunut juoksukuvausessio piti toteuttaa tälläkin leirillä - kaksi kertaa. Kaisan kaa pohdittiin, että kuvaustaidotkin ovat tässä vuosien varrella tainneet jo vähän kehittyä.

Juoksemassa Guadiana-joen rannalla, joka erottaa Portugalin Espanjasta.
Päiväreissu idylliseen ja kultturelliin Sevillaan. Tässä vaiheessa pojat kysyivät, että pitääkö teistä ottaa taaskin kuva, kun teistä on jo niin monta kuvaa. Vastasimme, että kuva pitää saada, koska miellä ei ole yhtään kuvaa tästä paikasta ja näissä vaatteissa. 

maanantai 21. huhtikuuta 2014

"It's a rough road that leads to the heights of greatness"

Since some of my friends has told me that they would like to read my blog if it would be in English, I decided to write in English in this time.

Right now I am having a three week training camp in Portugal. It has not been the best camp I had: in the second week I noticed something is wrong. My threshold runs did not go as I expected and I was not able to breathe normally during the workout. Almost immediately I knew that the situation was pretty similar than a year ago: I had some kind of over training problems and I had to rest.

I have been writing my Master’s Thesis during the spring and I think that was the biggest reason for the over training. I don’t remember that I would have been so mentally exhausted for a long time than I was when I gave my Master’s Thesis presentation couple of weeks ago. 

Once again, I had to admit that there were too many things to do at the same time. I thought I managed all of them, but in the end I was just too tired and nothing felt good.

However, many good things has happened as well. I am feeling better and hopefully getting back my training routines pretty soon. During this training camp I have been able to spend time with my good friends and I have also met new athletes.

It’s amazing how u learn to know your friends very well during these training camps. When you are spending many weeks together you see how they really are. You see them happy, tired, exhausted and sad. Sharing all those feelings together makes your friendship deeper than you thought it could have be.

So all in all, I am grateful for all those people I have been spending time here in Portugal, during my exchange year in United States and in Finland as well. You have taught me a lot about running, training and life as generally. You have opened my eyes to see there is always another way to do things and couple of days rest does not make you failure. Sometimes those recovery days are just the key for the success in future.


One of the best thing running has given me are the friends around me.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Lomalla arjesta

Tämä leiri alkoi toisin kuin muut: mukaan ei tullut läksyjä vaan pro gradu-työ ja väliraportin esittäminen. Se asetti leirin alkuun muutamia haasteita, sillä kun muut tytöt katsoivat leffaa tai lähtivät poolille treenin jälkeen, minun piti jäädä kirjoittamaan gradua. Gradu pyöri mielessä muutenkin aika paljon, ja torstain esityksen jälkeen sain hengähdystauon siitä. Palaute gradusta oli hyvää ja rakentavaa, mutta samalla tajusin, että vaikka gradu on nyt hyvässä mallissaan, se ei edisty itsestään. Graduohjaajan ohje ”Perse penkkiin” oli todellakin tehokkain tapa saada gradu etenemään.

Gradu-esityksen jälkeen päätin kuitenkin jättää gradun hautumaan ja lomalle, sillä tiesin itsekin olevani loman tarpeessa. Lisäksi Portugaliin tulin treenaamaan, en opiskelemaan tai ottamaan aurinkoa, ja halusinkin suunnata kaiken keskittymiseni treeneihin.

Treenit eivät ole kulkeneet ihan toivotulla tavalla ja myös sen takia haluan keskittyä nyt vain treenaamiseen ja palautumiseen. Tiistain vauhtikestävyyden aloitin hieman liian kovaa, ja maitohapot ja 30 asteen helle tekivät metsässä juostusta harjoituksesta entistä kovemman. Harjoitus kulki lopulta 4.02 km-vauhtia.

Tänään aamulla vuorossa oli 5*1000m ja meitä oli kasassa hyvä tyttöporukka Dunamarin edessä valmiina nauttimaan pilvisestä säästä ja hyvästä vetoseurasta. Vauhti tuntui hieman kovalta, eikä viimeinen veto kulkenut kevyesti ja lentäen vaan päinvastoin: maitohappo painoi jaloissa ja rentous puuttui. Vedot juostiin hiekkatiellä 2 km suoralla ja ajat olivat seuraavat: 3.35, 3.30, 3.28, 3.27 ja 3.26.
Harjoituksen jälkeen olin pettynyt, koska meno ei tuntunut helpolta, vaikka se oli ollut juuri sellaista eilisissä lyhyissä mäissä. Lisäksi ahdistus oli melko kovaa loppuveryttelyssä.

Kotona odotti kuitenkin ruoka valmiina – kiitos Sannin ja Kaisa! Pienen avautumisen jälkeen olo oli jo parempi ja katseet suunnattu jo tuleviin treeneihin. Nyt pyrin vain huolehtia palautumisesta niin hyvin, että tiistaina taas mennään.


Ensimmäinen leiriviikko on muuten sujunut aivan huipusti . Kirstin, Sannin ja Kaisan seura on ollut hauskaa ja nauru on kuulunut varmaan myös alakerran naapureille. Sää on ollut kuuma ja aurinkoinen, ja täältä Mäyränpesän kattoparvekkeelta on ollut myös hyvä tähyillä paikallisten elämää.

Lempäälän likat lenkillä!
Palautumista parhaimmillaan: piikkimatolla auringonottoa!

Kommuunin vauhtisammakot: Sanni, mä, Kaisa ja Kipa!



perjantai 4. huhtikuuta 2014

Hengitä!

Muistan, kun olin 10-vuotias ja juoksin maastoviestissä. Lempäälän Kisan puuhamies Antero tuli kysymään isältäni, että miten olette Johannan kanssa harjoitelleet hengitystekniikkaa. Isäni vastasi, ettei juurikaan, koska hengitys on sujunut ongelmitta. Nyt, yli 15 vuotta myöhemmin, vastaisin tuohon kysymykseen aivan erilailla.

Maaliskuun treenit ovat sujuneet hyvin, ja koko ajan ajatuksissa on siintänyt Portugalin leiri: sinne pitää päästä hyvässä kunnossa ja terveillä jaloilla. Vaikka harjoittelu on sujunut hyvin, ei harjoittelu Suomessa ole ollut aina niin mutkatonta.

Muutamat lämpöiset kevätpäivät toivat siitepölyä Turkuun jo helmikuun lopulla. Kovissa treeneissä ja välillä ihan kevyilläkin lenkeillä on ahdistanut.  Kaikki kovat treenit olen pystynyt juoksemaan suunnitellusti läpi, mutta ahdistus jo alkuverryttelyssä ei ole aina antanut parasta valmistautumista kovaan treeniin.

Viime vuonna Yhdysvalloissa vältyin lähes kokonaan siitepölyongelmilta, ja niinpä Suomen kevään haastavuus oli jo melkein päässyt unohtumaan. Rasitusastmaani on kuitenkin hoidettu tänä keväänä eri menetelmillä ja niistä pitäisi olla apua enemmän kuin pelkistä astmalääkkeistä.

TYK:sissä tehtiin niin kutsuttu EVH-testi, jossa selvitettiin mistä ahdistus johtuu: johtuuko se astmasta, allergiasta vai hengitystekniikasta? Testissä tuli esille, että keuhkojen supistuminen on vähentynyt, mutta hengityksen pinnallisuus aiheuttaa edelleen ahdistusta.

Testin jälkeen minut ohjattiin äänihuuliterapeutille, jossa olin eilen ensimmäistä kertaa. Siellä sain vastauksen moneen asiaan. Siellä selvisi, että hengitän pääosin keuhkojen yläosilla ja suuri osa hengityskapasiteettia jää käyttämättä. Lisäksi tuo hengityksen pinnallisuus nostaa helposti hartiat korviin ja vetää jumiin kaikki yläselän ja hartioiden alueella olevat lihakset. Juoksun rentous katoaa maksimivauhteja lähestyttäessä hyvin nopeasti ja naamalla nousee irvistys, joka kertoo siitä, että henki ei kulje normaalisti. Melko tuttu ilme kasvoillani.

Hengityksen muuttaminen ei ole helppoa, sillä hengityshän tapahtuu normaalisti itsestään. Siksi en voi vaan yhtäkkiä muuttaa tapaa, jolla hengitän, koska se aiheuttaisi ahdistusta ja saisi minut kysymään itseltäni ”Enkö osaa edes hengittää normaalisti?” Niinpä hengitystekniikkaa aletaan muuttaa levossa tehtävillä harjoituksilla, jonka jälkeen sitä aletaan siirtää myös juoksuun. Kun hengitys saadaan siirrettyä juoksuun, ahdistuksen pitäisi kadota lähes täysin maksimisuorituksessa.

Uskoa siihen, että myös hengitystekniikkaa voidaan muuttaa, antaa juoksutekniikkani parantuminen. Jani ehti eilen kehua tekniikkaani 150 m vetojen jälkeen jo niin paljon, että muut valmentajat toppuuttelivat, että älä nyt ihan liikaa kehu. Samansuuntaista palautetta tuli myös fysioterapeutiltani, joka kertoi lantion asennon ja koko vartalon linjauksen parantuneen.

Vaikka tekniikkani vaatii edelleen kehittämistä ja se särkyy väsyessä, on johdonmukaisuus harjoittelussa tuottanut tulosta. Niinhän se jenkkivalmentajanikin mainitsi minulle jo aikoinaan.


Portugaliin lähdetään siis tekemään samoja asioita kun Suomessa, jotta johdonmukaisuus pysyy harjoittelussa mukana. Tarkoituksena on myös vähän hengähtää arkielämästä ja opetella hengittämään – ihan oikeasti.
Jos hengitystekniikan korjaus on auttanut keuhkojani, niin nämä ovat olleet korvaamaton apu pohkeilleni. Sahalaitainen Foam Roller ja äitini löytämä magnesium-suihke ovat olleet oiva apu kiputiloihin!

After Ski Kupittaan kylmäaltaassa -
 omalla parvekkeella oleva suuri vesiämpäri on ollut pohkeideni pelastus juoksumäärien lisääntyessä.


torstai 6. maaliskuuta 2014

Syypää mun hymyyn

Joskus Suomessa tuntuu, että on kiellettyä sanoa, että asiat ovat hyvin. Sanonta "Kell' onni on, se onnen kätkeköön" tuntuu pitävän paikkaansa ja monesti valittaminen nähdään paljon hyväksyttävämpänä, sillä se ei vie mitään keltään pois. Mutta kun illalla hymyilee viimeisenä nukkumaan mennessään, asiat ovat hyvin.

Hallikausi oli kohdallani pettymys, ja ainoana mainitsemisen arvoisena kisana oli 3000m kisa Pajulahdessa, jossa juoksin 10.40 ja jäin reilu 3 sekuntia ennätyksestäni. Kisa ei tyydyttänyt, sillä odotin ennätystä. Kisassa oli kuitenkin jotain hyvääkin: Viimeinen kierros oli kisan toiseksi nopein kierros, loppukiri irtosi ja astma ei paljon haitannut juoksua. 

Itse olisin halunnut tehdä enemmän halliin valmistavaa harjoittelua, mutta isäni ja valmentajani halusi vahvistaa vauhtikestävyyttä myös hallikaudella ja näin kovat vetoharjoitukset jäivät kokonaan pois. Lisäksi myös muutaman päivän flunssa pakotti jättämään ensimmäisen hallikisan väliin.

Positiivisena ihmisenä löysin hallikaudesta paljon hyvääkin: Vähäinen vetoharjoittelu mahdollisti perus- ja vauhtikestävyysominaisuuksien kehittämisen myös talvella. Lisäksi olin saanut harjoitella terveenä ja vammoitta, ja se mahdollisti harjoittelumäärien lisäämisen kevään ajaksi.

Ja kilometritehtaalla on nyt oltu ja olen juossut viikoittain 90-100km, joka on minulle Suomen oloissa ennätyksellisen paljon. Kaikki harjoitukset mukaan lukien harjoitustunteja on kertynyt noin 15-16 tuntia. Viikon pääharjoituksina ovat olleet vauhtikestävyysharjoitus ja pitkät vedot, ja ne ovat kulkeneet nousujohteisesti. Viime perjantaina juoksin 2*(2*1200m+600m)/3' ja 1200m vedot kulkivat 4.29, 4.23, 4.19, ja 4.18. Lisäksi 600m vedot menivät 1.56 ja 1.54. Vauhti tuntui aluksi kovalta, mutta kulku parani loppua kohti. Tällä viikolla juoksin 6km vk:n 4.04- kilometrivauhtia ja huomenna on vuorossa 4*1,5 km vetoja. 

Suun hymyyn on myös vetänyt hyvä vastaanotto uuteen kotiseuraani Turun Urheiluliittoon. Valmentajat ja urheilijat ovat tulleet juttelemaan hallissa, ja tuntuu, että olen löytänyt uuden perheen Bearkatsien tilalle. Lisäksi olen päässyt mukaan aamutreeneihin, ja Urheiluliiton pikajuoksuvalmentaja Jani Ratian kanssa on alettu kehittämään juoksutekniikkaa kahdesti viikossa. Aamuharjoituksiin kuuluu liikkuvuusliikkeet, lantion alueen vahvistusharjoitukset, koordinaatiot ja tekniikkavedot. Arvostus pikajuoksuharjoittelua kohtaan on noussut, kun on huomannut kuinka rankkaa on treenata 2 tuntia ja keskittyä koko ajan tekniikkaan, ja pitää juoksuasento pystyssä. Silti nuo aamutreenit ovat olleet huippuhauskoja, ja on ollut kiva päästä treenaamaan hyvässä porukassa valvovan silmän alla.

Asiat ovat siis hyvin, ja uskallan sanoa, että olen aika onnellinen. En tietenkään tiedä, loukkaannunko huomenna tai meneekö joku muu asia pieleen. Mutta sillä ei ole väljä - on tärkeää pysähtyä huomaamaan, että asiat ovat hyvin juuri tänään.

Yhdessä lenkille: Äiti suuntaa kovaan treeniin, pikkuveli salille ja minä pitkälle lenkille.


keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Olympiaunelma

Lähdin tänään kiireellä pois koulusta tentin jälkeen. Sanoin kavereilleni, et mun pitää mennä katsoo kisoja, koska tänään tulee kultaa. Ja näin kävikin: Suomen naiset olivat toisia ja miehet räjäyttivät potin ja voittivat olympiakultaa. Upeaa menoa Suomen miehet ja naiset! Tänään Suomi oli maailman paras maa ladulla.

Miesten kisa oli jännittävä aivan loppuun asti, ja saatoin tuntea kuinka syke hakkasi, kun jännitin, jaksaako Sami Jauhojärvi loppuun asti. Kisa ratkesi paljolti Saksan joukkueen hiihtäjän kaatumiseen viimeisessä laskussa, mutta se ei vähentänyt yhtään kultamitalin arvoa. Tottakai saksalaisen kaatuminen oli harmittava takaisku Saksan joukkueelle, mutta heti samaan aikaan mieleeni tuli Helsingin EM-kisat puolitoista vuotta sitten: Siellä Niclas Sandells kaatui (tai kaadettiin) 500 metriä ennen maalia ja mitali Suomeen jäi tulematta. Kuten silloinkin, myös tänään taktiikka ja pystyssä pysyminen kuuluivat pelin henkeen. Lisäksi tarvittiin ripaus onnea, joka tänään näytti olevan Suomen puolella.

Olympiakullan voittaminen on suurinta, mitä urheilija voi voittaa. Tälläkin kullalla on valtava merkitys suomalaiselle kestävyysurheilulle, ja se antaa uskoa siihen, että suomalainen voi yltää siihen kaikkein kirkkaimpaan mitaliin. Olympiakulta merkitsee paljon myös yleisölle, sillä kuten Musti tänään sanoi: ”Tänään minusta tuli olympiavoittoja, mutta ihmisenä en ole muuttunut yhtään.”

Myös itseäni olympiakulta muistuttaa siitä, mikä kilpaurheilussa kiehtoo niin paljon. Niitä samanlaisia tunteita, ilon, voittamisen, ja epäonnistumisen tunteita, ei voi kokea missään muualla. Olympiakulta auttaa myös arjen pyörteissä muistamaan omat tavoitteet ja sen, että unelmista kannattaa pitää kiinni ja niiden saavuttamiseksi pitää tehdä lujasti töitä.


Viime viikon perjantaina luin ajatuksen yhdestä ystävänpäiväkortista, joka jäi mieleeni: ”Älä anna arjen haalistaa niitä asioita, joihin joskus rakastuit.” Lauseen voi liittää ystävyyteen tai parisuhteeseen, mutta itse liitin sen heti myös juoksuun. Pimeyden, kurakelien tai treeniväsymyksenkään keskellä ei pidä unohtaa, miten hyvältä tuntuu, kun onnistuu ja voittaa kisan. Sitä tunnetta ei korvaa mikään.
Suomen naiset viestihopean jälkeen - hopea ei ollut häpeä sprinttikaksikolle myöskään tänään, mutta tuskin maltan odottaa Maammelaulun kuulemista huomenna.


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kisajännää

Op-viestit olivat loistava tapa avata hallikausi Suomessa, ja kannustus oli lähes yhtä kovaa kuin Yhdysvalloissa, ja tunnelma Kupittaalla oli katossa. Minut laitettiin juoksemaan aloitusosuus, ja se lisäsi jännitystä entisestään. Seura oli uusi, niin oli joukkue ja juostava viestikin.

Kisassa lähdettiin heti juoksemaan kovaa, ja mukana olivat HKV:n, Tampereen Pyrinnön ja Urheiluliiton joukkueet. Ensimmäinen kierros tuntui melko kevyeltä, mutta sen jälkeen hapot alkoivat tuntua ja jo kolmannelle kierrokselle tuttu irvistys ilmestyi kasvoille. Viimeisellä kierroksella sain vielä rikottua rytmiä, ja pääsin Pyrinnön joukkueen ohi, ja vaihtoon tulin toisena HKV:n juoksijan kannoilla.

Kisa otti koville, ja kisa jälkeen oli pakko jäädä polvilleen radan varteen. Tuntui niin hyvältä kilpailla pitkästä aikaa ja jäädä sinne radan varteen makaamaan kisan jälkeen - se tunne oli yksi niitä syitä, miksi rakastin juoksemista ja nautin kilpailemisesta. Keuhkot olivat kisan jälkeen kuitenkin toista mieltä, ja ahdistus tuntui eniten kisan jälkeen ja vielä pari päivää kisastakin. No se kuului asiaan, no pain, no gain!

Tänään vuorossa on uusi ottelu maitohappoja vastaan ja se juostaan Pajulahdessa. Kyseessä on siis 3000 m kisa Nastolan avoimissa pm-halleissa. Kisa juostaan pitkällä radalla, ja sen takia päätinkin kilpailla siellä enkä juosta Kupittaan pm-halleissa. Mukana on 12 naista, joten vetoapua on varmasti tarjolla. Myös Kipa on mukana, ja vanhat treenikaverukset asettuvat samalla lähtöviivalle samaan lähes 10 vuoden tauon jälkeen. Resepti on yksinkertainen; tarkoitus on juosta kovempaa kuin koskaan ennen. Let's do it!

Tästä se viesti lähtee!
Aloitusosuus Kupittaan tiukoissa kaarteissa.
Joukkueessamme juoksivat lisäkseni Tiia Taipale, Venla ja Aino Paunonen, ja lopulta olimme toisia tiukan loppukiritaistelun jälkeen.
Tänään on tavoitteena saada niin paljon irti, ettei edes kontallaan pysy maaliintulon jälkeen!



perjantai 31. tammikuuta 2014

Vuoristoradalla

Viimeisestä blogikirjoituksesta on vierähtänyt pari viikkoa ja siihen on syynsä: Kaikki ei ole mennyt ihan putkeen. Leiri kokonaisuudessaan onnistui hyvin, ja juoksukilometrejä kertyi 280 kilometriä. Syksyiseen harjoitustaustaan nähden juoksua tuli ehkä liikaakin, ja elimistö oli todella väsynyt, kun tupsahdin tänne Suomen pakkasiin.

Palautuminen ei lähtenyt kunnolla liikkeelle, vaan olo oli koko ajan todella väsynyt. Myös astma paheni heti kun tulin Suomen pakkasiin, ja olo oli tukkoinen. Muutamat helpotkaan päivät eivät tuntuneet auttaneet vaan olo tuntui koko ajan väsneeltä.

Vajaa viikko Suomeen paluustani tulin sitten flunssaan ja se taisi olla elimistön oma singnaali siitä, että olin liian väysnyt. Oli pakko levätä ja jättää ensimmäinen hallikisa väliin. Se oli kova pettymys. Pettymys tuntui erityisen suurelta, koska koin epäonnistuneeni: vanhat muistot joka talvisista sairasteluista ja astman kanssa tasapainoiluista tulivat mieleeni, ja mietin, tulenko taas kohta uusiksi kipeeksi, kun nyt menetin paljon varjelemani vastustuskyvyn. Tiedän, että kuulostaa ehkä hieman tyhmältä sanoa noin, mutta minulle terveenä pysyminen Suomen kovissa pakkasissa ei koskaan ollut itsestäänselvyys. Sen takia pyrin tekemään kaikkeni, jotta pysyisin terveenä; Niin monet kisat olivat aikoinaan vaihtuneet itkuun ja antibiotteihin.

Flunssaan oli varmaan muitakin syitä kuin pelkkä ilmaston muutos ja väysynyt elimistö. Olin ollut koulusta  reilun viikon pois, ja se tarkoitti, että koulu oli käynnissä jo täydellä tohinalla. Vaikka koin ensimmäisenä päivänä koulussa, että olin saanut tarpeeksi levätä ja akut oli nyt täyteen ladattu, kouluhommat lisäsivät stressiä entsisestään.

Viime lauantaina tapasin kuitenkin lääkärituttumme juna-asemalla, ja hänen kanssaan juttelu antoi uskoa, että koko hallikausi ei sittenkään ollut menetetty. Hän sanoi, että pakkasen lauhtuminen varmasti parantaisi keuhkotilannetta ja pian pääsisin taas juoksemaan.  Niinpä 4 päivää lepoa riitti, ja maanantaina pääsin puntille ja juoksemaan. Olo oli palautunut ja täynnä enrgiaa. Uskoin, ja toivoin, että pääsisin kisailemaan OP-viesteissä.

Ja tänään puen mustakeltaisen paidan ensikertaa päälleni ja lähden taistelemaan 4*680m viestiin kolmannelle osuudelle. Mukana on Tamperee Pyrintö, Lahden Ahkera, Helsingin Kisa-Veikot ja Turun Urheiluliitto. Tampereelle ei nyt ainakaan voi turkulaisena hävitä, eikä noita muidenkaan joukkueiden selkiä ole mukava katsella, joten täällä ollaan valmiina taistelemaan!

Tässä vielä kuvia viimeisestä Portugalin leirin vetoharjotuksesta, 12*200m. Hyvissä olosuhteissa oli mukava juosta, vaikka kilometrit painoivatkin jo vähän jaloissa.




sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Valmistautumista hallikauteen

Leiri alkaa lähestyä loppuaan ja jalat alkavat olla myös samaa mieltä: 110 kilometriä viikossa on tehnyt ne hieman väsyneeksi. Anyway, reilu 2.5 viikkoa on kulunut aivan liian nopeasti ja seura on ollut aivan huippua. Tänään Sanni lähti kotiin, mutta onneksi Kaisa tuli tänne viime viikolla ja hyvä seura jatkuu leirin loppuun.

Huomenna edessä on leirin viimeinen kova harjoitus, 12-16*200m 38 sekuntiin hölkkäpalautuksella. Harjoituksella pyritään totuttautumaan 1500m kisavauhtiin, mutta vetojen lyhyys tekee harjoituksesta sopivan totutteluharjoituksen kisavauhtiseen juoksuun. Odotan jo innolla päästä radalla, mutta samalla toivon, että jalat olisivat ehtineet palautua lauantain 8 kilometrin vauhtikestävyysharjoituksesta. Siinä harjoituksessa painelin Sannin perässä ja tuli vähän sellainen SM-maastofiilis, koska viimeinen 2 kilometriä otti jo sen verran koville.

Perusleiriviikko on täällä pääosin muodostunut seuraavasti: Siihen on mahtunut kaksi nopeusvoimaharjoitusta, josta toinen on sisältänyt mäkijuoksua ja koordinaatiota ja toinen aitakoordinaatiota, kuntopallolla tehtyjä voimaharjoituksia ja rullauksia. Lisäksi toinen kehittävistä harjoituksista on ollut vauhtikestävyysharjoitus ja toinen on sisältänyt lyhempiä 1-2 kilometrin vetoja. Lisäksi yksi pitkä ja toinen puoli pitkä lenkki ovat olleet osa ohjelmaa. Viikkoon on myös kuulunut 5 kevyempää lenkkiä  ja yksi päivä on ollut muuta harjoittelua, vesijuoksua ja kuntopiiriä.

Tänään juoksin ensimmäisen lenkkini yksin, ja siinä illan pimetessä ehti miettiä, miten paljon harjoituksella voidaan muokata kroppaa. Viime kaudella en koskaan juossut yli 100 kilometriä viikossa, mutta toisaalta tehot olivat lähes joka lenkillä kovemmat. Vetoharjoituksia olin tehnyt tähän mennessä jo selvästi enemmän ja ensimmäinenkin hallikisa oli jo takana.

Toisaalta kuitenkin nyt olen juossut enemmän vauhtikestävyysharjoituksia ja erityisesti pitkät vk:t kulkevat paremmin kuin koskaan. Lisäksi harjoittelussa on ollut enemmän nopeusharjoituksia, jolla on pyritty siirtämään voimaharjoittelua juoksuun. Tällä hetkellä olo tuntuu paljon harjoitelleelta ja juoksun keveys tuntuu hieman kaukaiselta ajatukselta.


Jos vanhat merkit paikkaansa pitävät, juoksun helppous palautuu kuitenkin Suomessa alkavalla helpolla viikolla ja muutamalla hieman terävöittävällä vetoharjoituksella. Tarkoitus on siis kilpailla hallissa ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, puen mustakeltaisen paidan päälleni ensimmäisen kerran 25.1 Jyväskylässä 3000 metrin lähtöviivalla. 
Mukava pappa sattui kuvamaan tän päivän huippuhetket!
Terveisiä mäkitreenistä!

Kestävyysjuoksijan pikajuoksuharjoitus: lähtöasennon mallintaminen rannalla

Kaisan kanssa leireily on aina toiminut ihan huipusti!
Vielä viimiset päivät aikaa nauttia tästä kaikesta!


keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Leipää ja sirkushuveja

Leiri on nyt yli puolen välin ja noin kymmenen päivää olen ehtinyt kerätä kilometrejä ja tehdä useita hyviä harjoituksia. Leirin tarkoitus oli kehittävää vauhtikestävyyttä ja sen takia suurin osa harjoituksista on pyörinyt tämän osa-alueen ympärillä. Olen juossut kaksi 8 kilometrin TV-reipasta ja ne ovat kulkeneet selvästi kovempaa kuin Suomessa, 4.15- ja 4.19-kilomtrivauhtia. Vk-harjoitukset eivät ole ehkä niitä lempiharjoituksiani, koska niissä ei voi juosta kovaa alusta asti vaan pitää lähteä rennolla meiningillä matkaan ja koittaa pitää tämä vauhti loppuun asti tai mieluummin kiihdyttää. Toisaalta kuitenkin ne ovat minulle tärkeitä harjoituksia, koska ne rakentavat sitä kestävyyspohjaa, jota tarvitaan muun muassa Lempäälä SM-maastoissa ensi keväänä. Olen myös oppinut nauttimaan niistä  harjoituksista ja faktahan on se, että ilman vahvaa vk-pohjaa 6 kilometriä ei kulje vauhdikkaasti edes kotimaastoissa. (http://sm-maastot2014.fi/)

Tänään pääsin lempiharjoituksieni pariin, pääsin radalle. Harjoituksena oli juosta 2*(2*1000m+400m) 3 minuutin palautuksella. Harjoitus lähti hyvin liikkeelle, mutta heti alussa huomasin, että 3.30-kilometrivauhti ei sujunutkaan aivan itsestään, koska en ollut kyseistä vauhtia paljon juossut. Lisäksi kymmenen päivän aikana juostu kilometrimäärä alkaa pikkuhiljaa näkyä elimistössä ja olo oli vähän dieselmäinen. Harjoitus meni kuitenkin suunnitellusti ja tonnit kulkivat 3.35, 3.35, 3.32, 3.31 ja nelkut 77 ja 75 sekuntia. Tunnelma radalla oli myös upea ja muiden urheilijoiden kannustus antoi lisävirtaa viimeisissä vedoissa.  Samalla tuli niin ikävä takaisin Amerikkaan, kun näin kuinka saksalaiset ja brittiläiset valmentajat piiskasivat mailereitaan vetoharjoituksissa: Väliajat kuuluivat kentän toiselle puolelle, pienissä ryhmissä juoksevat urheilijat kirittivät toisiaan ja keskimatkojen kevyet piikkarit toivat jenkkitunnelman hetkessä mieleen.

Piristystä treeneihin on myös tuonut Ramin vetämät aamutreenit maanantai- ja perjantaiaamuisin. Maanantaisin ohjelmassa on ollut koordinaatioita ja nopeusvoimaa ja perjantaisin on keskitytty enemmän liikkuvuuteen ja lihaskestävyyteen. On ollut kiva saada uusia ideoita harjoitteluun ja toisaalta palauttaa vanhoja liikkeitä tuoreempaan muistiin. Esimerkiksi useiden liikkeiden toisiinsa yhdistäminen on tehnyt koordinaatioista vaativampia kuten triplingistä polvennostojuoksuun ja siitä rullaukseen tai vastaavasti aitakoordinaatioista isovuorohyppelyyn ja siitä rullaukseen. Ja ennen kaikkea näitä harjoituksia on ollut kiva tehdä isolla suomalaisporukalla ja hyvällä meiningillä.

Jos kerroin Ramin piristäneen treenejä (jos täällä nyt enää piristystä tarvitaan), niin Janica vei lihaskestävyysharjoittelun eilen aivan uudelle tasolle. Hän piti meille lihaskuntoharjoituksen telinevoimistelijoiden tapaan. Renkaissa roikkuen voi tehdä vatsoja huomattavasti tehokkaammin, kun vie jalat maasta ylös ja siitä 90 asteen kulmaan ja palauttaa ne hitaasti alas. Pienenä opitut taidot sirkuskoulusta pääsivät oikeuksiinsa, kun staattinen pito päätettiin tehdä käsillä seisonnassa eikä perinteisesti hooverissa. Kylkipidoistakin saatiin kovempia, kun otettiin koroke jalan alle, ja tehtiin vapaaksi jääneellä jalalla ja kädellä juoksuliikettä. Oli siis aivan huippua viettää iltapäivä Janican opeissa, ja ymmärtää miten valtava keskivartalon hallinta telinevoimistelijoilla on, ja samalla huomata kuinka paljon myös kestävyysjuoksija voi hyötyä noista samantyyppisistä harjoituksista.

Jotta leirillä jaksaisi painaa täysillä jokaisen päivän, tarvitaan myös hyvää ja monipuolista ravintoa. Sannin on vienyt meidät eri maalaisten makujen maailmaan joka ilta. Hänen intohimonsa kokkaukseen on saanut myös minut innostumaan kokkauksesta yhä enemmän ja Sannin oppityttönä olen yrittänyt painaa mieleeni uusien reseptien salat. Ruoka on siis maittanut, ja kiitos näistä makuelämyksistä kuuluu täysin Sannille! Nähtäväksi jää tullaanko täältä leiriltä isommassa kunnossa takaisin kun lähtiessä. No toivottavasti ei, sillä eiköhän yli 100 kilometrin määriin saa jonkun verran syödäkin.

Tulevaan hallikauteen on valmistuttu Open Monte Gordo Tuppi Challenge -kisan parissa. Sannin kanssa perustettiin Suhari-Tättähäärä joukkue (voitte arvata kumpi nimi kuvaa kumpaakin) ja lähdettiin pelaamaan pohjoisen poikien kehittämää korttipeliä. Alkuerät sujuivat aluksi hyvin, ja Kaisalle lähetettiin jo terveisiä, että finaalimekko mukaan finaalia varten. Parikkalan urheilijat veivät kuitenkin pelin parempien korttien turvin (ja ehkä paremman osaamisenkin myötä), mutta silti tappio oli kirvelevä. Näitä poikia ei hämätty millään!


Kansa täällä Mäyränpesässä voi siis hyvin, ja lenkkari rullaa sopivasti Portugalin metsissä. 
Lähes joka treeni ollaan tehty Sannin kanssa yhdessä ja välillä olen toiminut leikkimielisesti Sannin käsijarruna, jotta kilometrit pysyvät hallinnassa.


Paellaa, nam!

Kanaa, tomaatti-vuohenjuustolla täytettyä munakoisoa ja punajuuririsottoa! 

Staattinen pito toimii näinkin!



Opettaja yläilmoissa ja oppilaat alhaalla harjoittelemassa vatsapitoja!
Tehokkuutta kylkihooveriin!