torstai 5. heinäkuuta 2018

Kun sadetanssi ja päiväunet eivät auttaneet #ylikunto


”Kovan tason urheilun ja täysipainoisen työelämän yhdistäminen on haastava yhdistelmä jo itsessään. Jos siihen tulee lisää ylimääräistä kuormitusta mistä tahansa elämän osa-alueesta tai ulkopuolisista ympäristötekijöistä, ylirasituksen riski kasvaa heti.”

Istun urheilulääkärin vastaanotolla, ja hän on saanut minut pysähtymään. Itsessään ylikunnon toteaminen ei pysäytä, sillä olen jo keventänyt ja levännyt kaksi viikkoa, kun tajusin toisen kisan jälkeen, että tässä on jotain pahemmin vialla. Se, mikä pysäyttää, on enemmin se, että 100% työelämän ja 100% kilpaurheilun yhdistäminen on jo itsessään haastavaa. Mietin, että miten tämä paletti sitten voi edes onnistua?

Kun on koko vuoden treenannut paljon, on aika tottunut väsymykseen. Se on osa kestävyysjuoksua ja kestävyysharjoittelua. On tottunut elämään arkea, jossa kaikki sujuu ja kaikkeen riittää voimia. Välillä urheilijana joutuu kokemaan supernais-efektin, eli oma usko omaan tekemiseen on vähän liiankin hyvä. Tietää, että suoriutuu kaikista päivän asioista vielä niissä kaikissa onnistuen. Tietyn aikaa se toimii, mutta välillä on lupa olla väsynyt. Ei tarvitse jaksaa. 

Ylikunto silloin, kun pitäisi olla huippukunnossa, tuntuu pahalta. Sitä on vaikea hyväksyä. Aluksi tuntui pahalta katsoa kisoja tai niiden tuloksia, ei siksi, etten olisi iloinen jokaisen kilpasiskon puolesta, joka juoksee kauden parhaan tai elämänsä parhaan kisan. Se tuntui pahalta siksi, kun tiesi, että itsekin kuuluisi olla tuolla lähtöviivalla. Varsinkin kun on treenannut hyvin koko vuoden helmikuun sairasteluja lukuun ottamatta. Tehnyt kaikki Harrin ohjeiden mukaan, jotta ei sairastu, ja panostanut niin paljon lihashuoltoon, että jalat pysyvät ehjinä. Ja kyllä, näissä kahdessa olen onnistunut: jalat ovat pysyneet ehjinä ja immuunijärjestelmä on normaalilla tasolla. 

Ylikunnon oireet olivat aika selvät: yhtämittainen kilpailusuoritus ei kulkenut, vaikka vedot kulkivat. Astma otti hieman takapakkia ja ahdisti tavallista enemmän. Sen lisäksi ensin elimistö kävi ylikierroksilla, enkä meinannut saada unta, ja sen jälkeen kun alkoi väsyttää, siitä ei meinannut tulla loppua. Lisäksi tuli kylmä-kuuma-oireita ja itsellä se näkyi niin, että pääosin paleli ja tuli vilun väreitä. Etureidet olivat jumisen ja tukkoisen oloiset, vaikka kävin hierojalla säännöllisesti, ja tavallisesti itsellä oli jumissa enemmin pohkeet ja pakarat. Päätä särki tavallista useammin. Mieliala meni nollasta sataan vielä tavallista nopeammin ja negatiiviset fiilikset valtasivat helpommin mielen. Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä, juoksusta puuttui helppous ja lennokkuus. Juoksun flow. Vedot kulkivat ihan jees, mutta vetojen vauhdit olisivat pitäneet mennä paljon helpommin.

Tätä kirjoittaessani mietin, että oirelista oli pitkä, mutta kuinka hitossa en huomannut ylikuntoa aiemmin? No syitä on varmaan monia, mutta kaikki oireet eivät tietenkään tulleet samaan aikaan. Kevään siitepölykausi oli vaikein tapaamani, ja osan oireista liitin siihen, että astma voi huonommin, ja olin tottunut noihin oireisiin aina, jos astman kanssa tuli ongelmia. Ylikunnon oireet ovat hyvin yksilöllisiä ja vaihtelevat varmasti paljonkin, mutta kirjoitin kuitenkin nämä oireet tähän, jos niistä jollekin olisi apua ylikunnon toteamisessa.

Kevään vaikea siitepölykausi, liian kova maksimikestävyysharjoittelu huhti-toukokuussa ja liian kova kuormitus töissä ovat varmasti pääsyyt ylikunnon syntymiseen. Maksimikestävyysharjoittelu nostaa nopeasti kuntoa, mutta se on kuormittavaa sekä fyysisesti ja henkisesti. Sen määrä ei voi nousta liian nopeasti tai sen määrä ei voi olla liian suuri kokonaisharjoittelumäärästä. Näinhän käy helposti keväällä, jos juostaan vauhtikestävyysharjoitukset liian kovaa, lisäksi kilpaillaan maantie- ja maastokisoissa, ja sen lisäksi tehdään kovatehoisia vetoharjoituksia enemmän kuin talvella.

Asiantuntevissa lääkäreissä on se hyvä puoli, että ne osaavat viheltää pelin poikki ja kertoa, mitä seuraavaksi. Keskellä kesää se on se, mitä urheilija tarvitsee. Lääkäri lupasi, ettei piikkareita tarvitse naulata vielä seinälle, ja loppukesästä voi päästä kilpailemaan. Toivon, että hän on oikeassa. Tiedän kuitenkin, että tarvitsen ensin askeleeseeni sen vahvuuden ja helppouden, joka katosi toukokuun viimeisinä päivinä. Askel askeleelta lähden sitä etsimään. Juoksemisen iloa. Flowta.

Valmiina Raaseporin 5000 metrin kisaan. Hapot iskivät kisassa 2 km jälkeen, ja vauhti alkoi hyytyä. Kuumuus teki kisasta entistä kovemman, mutta päätin, että maaliin asti taistelen.
Kisa otti tosi koville ja monta tuntia kisan jälkeenkin ahdisti. Kisan jälkeen seuraavina päivinä tajusin, että kaikki ei ole kunnossa ja nyt on levättävä.