Valmistauduin puolimaratoniin 4 viikon harjoitusjaksolla
pitkän ratakauden ja viikon ylimenokauden jälkeen. Irtiottokyky oli kunnossa,
tänä aikana piti vain saada mara-askel esiin ja totuttaa elimistöä tasaiseen
vauhdinpitoon ja iskutukseen.
Viime vuoden tapaan puolimaratoniin valmistautuminen oli osa
syksyn perusharjoittelua, ja siihen kuului pitkiä reippaita vk-harjoituksia, lyhyitä
ylämäkiä ja perusvoimaharjoittelua. Näiden lisäksi pitkä lenkki tehtiin pk2-
vauhdilla, ja viikkoon kuului useita kevyitä lenkkejä. Harjoitusjakso sujui nousujohteisesti
ja viimeistelyharjoitus 4km +3km +2km + 1km antoi esimakua tulevasta.
Palauttavalla jaksolla ennen puolimaratonia olin kuitenkin
hyvin väsynyt, ja tajusin, että harjoittelua pitää edelleen keventää.
Pikkuhiljaa juoksuvire alkoi palata ja jalat kevenivät kohti puolimaratonia. Kävin
tulevaa kisaa läpi, ja koitin löytää juoksufiilistä ja taistelumieltä – josta oli
kyllä sateessa ja tuulentuiverruksessa hyötyä. Tänä kesänä pidemmillä
ratamatkoilla olin huomannut, että henkisellä valmistautumisella on sitä isompi
rooli, mitä pidempi kisa, mitä huonompi sää ja mitä oletettavammin joutuu vetonaisen
roolin. Ratakymppi helteessä ja omalla vedolla oli itselle henkisesti kovin
kilpailu tänä kesänä.
Puolimaratonin lähtöviivalla olin virtaa täynnä ja valmis juoksuun.
Kisa lähti liikkeelle hyvin ja löysin porukan, jossa juosta. Neljän minuutin ympärillä
pyörivät kilsat menivät vaivattomasti ja juoksu tuntui helpolta ja vahvalta.
5-6 kilometrin kohdalla siirryin vetonaisen paikalle ja pidin vauhtia suunnitelman
mukaan. Lenkin lopussa olevalla 3,5 kilometrin vastatuuliosuudella jouduin
edelleen tehdä hommia, mutta tietoisesti rentoutin juoksua hieman, jotta kaikki
voimat eivät kuluisi tällä reitin haastavimmalla osuudella.
Hieman ennen puolivälin krouvia sain Kaitsusta vetoapua, ja
vauhti hieman kasvoi. Yhtäkkiä ryhmä oli hajalla, ja toiselle kierrokselle lähdin Kaitsun beesissä. En kuitenkaan tässä beesissä täysin pysynyt, ja ero
edellä meneviin kasvoin muutamiin kymmeniin metreihin. Tein kuitenkin koko ajan
töitä sen eteen, ettei ero kasvaisi. Toisella kierroksella tuli
hengitysvaikeuksia, ja hengitys meinasi mennä heti pinnalliseksi ja vinkuvaksi,
jos juoksu ei ollut riittävän rentoa. Siinä koitin sitten vesisateessa juosta
mahdollisimman rennosti, lisätä rytmiä, jotta saisin edellä menevät kiinni ja
luoda uskoa itseeni, että edelleen johdan tätä kisaa. ”Ei tää niin paskasti
mee, vaikka helvetin raskaalta tuntuu, kun ei voi edes puristaa” ajattelin
mielessäni.
Viimeisellä vastatuuliosuudella tein kaikkeni, ettei vauhti
tipu ja henki lopu. Kaikesta siitä, jota olin vuoden aikana harjoitellut, oli
hyötyä: Rennosta askeleesta erityisesti vastatuuleen juostessa ja
voimaharjoittelusta. Niiden avulla juoksu tuli loppuun asti, ja vikan kilsan
sain puristettua 3:56. Maalissa en meinannut pysyä pystyssä. Kaikki oli jäänyt
radalla, mitä tänään annettavissa oli. Tämä oli myös pisin kauteni, kilpailukausi
oli alkanut huhtikuun lopussa, ja sen jälkeen olin tehnyt joka päivä kaikkeni,
jotta kehittyisin juoksijana ja rikkoisin ennätykseni. Oli lupakin olla vähän
väsynyt tämän viimeisen koettelemuksen jälkeen.
Voitto ja ennätys alkoivat kirkastua seuraavien minuuttien
aikana. Olin onnistunut tänään olosuhteisiin nähden hyvin. Puolimaratonissa oli
jokin oma viehätyksensä: siihen kuuluu juoksun seesteisyys ja askeettisuus.
Seesteisyydellä tarkoitan sitä, että puolikkaalla juoksu tuntuu alussa helpolta
ja eleettömältä. Askel rullaa ikään kuin itsestään ja mieli on tyyni. Juoksu
soljuu eteenpäin, ja voi kokea juoksemisen helppouden. Itsellä tämä tunne tulee
osin myös siitä, että olen juossut paljon sähäköitä keskimatkoja, jossa häviää
kisan, jos ei ole heti mukana, kun kärjessä nykäistään.
Seesteisyyden tunne häviää jossain kohdin, ja tilalla tulee
askeettisuus. Siinä kohdin juuri mikään ei tunnu hyvältä. Maitohappo jyllää jaloissa,
helppoutta tuntuu vain alamäissä ja jokaisen kilometrin eteen joutuu tekemään
töitä. Sana ”raasto” astuu kuvaan, ja pitää vain jaksaa, vaikka tuntuu, että voisi
lopettaa samaan paikkaan. Mieleen hiipii kysymys, mitä järkeä tässä on? Kisassa
ajattelee, ettei ikinä uudestaan ja loppuverralla miettii jo, että koska seuraava kisa on. Tuntuu, että tämä vaihe on se juoksun opettavaisin vaihe. Se kasvattaa
sisua ja luonnetta, ja saa endorfiinit virtaamaan myöhemmin.
Ehkä siinä piilee myös puolimaratonin koukuttavuus. Ei ole parempaa,
kun itsensä voittaminen ja omien rajojen ylittäminen, kun on ensin taistellut maitohappojen
ja väsymyksen kanssa.
Raasto on takana päin ja pikkuhiljaa alkaa myös hymyilyttämään. |