tiistai 4. kesäkuuta 2019

Yhteenveto kevään kilpailuista: Juoksijan tiellä

Viikonloppuna pyörähti virallisesti kesä käyntiin, joten on hyvä tehdä lyhyt yhteenveto kevään kilpailuista. Portugalin leirin loppuosan pilasi ärhäkkä turistiripuli. Leirin viimeinen kova treeni jäi tekemättä, mutta toisaalta totaalinen useamman päivän lepo toimi myös palauttavana jaksona. Suomeen tulon jälkeen fokuksessa oli ruokahalun palauttaminen ja normaaliin harjoitusrytmiin palaaminen.

Treeni ja olo parani päivä päivältä. Jo päivää ennen Aurajoen yöjuoksua alkoi tuntua helpolta ja tiesin, että nyt saattaa lähteä. Ja kyllähän se lähti ihan kiitettävästi. Juoksu sujui hyvin, ja toiselle kierrokselle lähtiessä tiesin olevani kolmantena. Kärki ei ollut kaukana, ja niinpä lähdimme Amandan kanssa ottamaan Anna Vuorimaata kiinni. Selkä ei yhteisestä takaa-ajosta huolimatta lähestynyt, mutta se auttoi pitämään vauhdin yllä kympin raskaimmilla kilsoilla, jotka ainakin minulle olivat 7-9km välillä. Puoli kilsaa ennen maalia olin päättänyt aloittaa kirin, ja se toi tuloksena Aurajoen Yöjuoksun toisen sijan ja uuden kympin ennätyksen, 37.23. Yli 100 sekunnin ennätysparannus kympillä oli paras palkinto talven harjoittelusta, mitä toivoa.

Vain viikko Aurajoen Yöjuoksun jälkeen päästiin tositoimiin yksissä elämäni kylmimmissä SM-maastoissa, Janakkalan Kiipulassa. Juuri ennen naisten starttia alkoi vesisade ja myös rakeita tuli taivaalta. Sää oli kolea, ja tiedossa oli 6 kilometrin kisa erittäin mäkisessä maastossa. Rata kastui ja tuli kuraiseksi, ja se teki kisasta entistä rankemman. Itse en ollut täysin palautunut kympin kisasta, ja koko kisa tuntui helvetin kovalta rämpimiseltä. Kisan aikana varpaat hankautuivat niin pahasti, että isovarpaan kynnet lähtivät ja kävely seuraavina päivinä oli aika hankalaa. Kaikki, mitä edellinen viikonloppu oli antanut, oli vain kaukainen unelma tässä kisassa. Mietin itseksesi ”don’t take anything for granted” päti tähän erinomaisesti. Onnistuminen ekassa kisassa ei taannut mitään tähän kurapainin tuntuiseen SM-maastokisaan.

Mutta mikä ei tapa, vahvistaa. Vaikeat maastokisat olivat ennenkin vieneet eteenpäin. Jo keskiviikkona varpailla pystyi juoksemaan ja matka kohti kesää saattoi jatkua. Oli aika kääntää katseet kesän ratakisoihin. Sm-maastojen jälkeen jatkoin vielä mäkikautta, joka turistiripulin takia oli jäänyt suunniteltua lyhemmäksi. Mäkivedot ja puntti toivat taas askeleeseen sitä vahvuuden tunnetta, joka oli ollut hetken kadoksissa.

5*800m viimeistelyharjoitus Toukokuun kisojen 3000m:lle sai mut onnellisemmaksi kuin yksikään treeni tänä keväänä. Tein treenin Vuorimaan Annan kanssa, ja se onnistui erinomaisesti. Kaikki neljä vetoa kulkivat 2.47-2.44 välille. Viimeisen sai juosta täysiä, ja Anna veti ekan kiekan 76 sekuntiin ja mä jatkoin seuraavan 74 sekuntiin. Kello pysähtyi 2.30,2. Maassa makasi onnellinen juoksija. Vaikka ei ollut yhtään kisaa alla, juuri silloin olin maailman onnellisin. Miksi?

Syitä oli monia. Irtiottokyky oli hyvällä tasolla, ja se kertoi harjoittelun onnistuneisuudesta. Oli meneillään myös pahin allergia-aika, ja silti onnistuin harjoittelemaan suunnitellusti koko kevään. Kun katson peruutuspeiliin, muistissa oli monia vaikeita keväitä; Mykoplasma, kehukokuume ja ylikunto.

On helppo olla onnellinen onnistuneista tuloksista ja kisoista – niitä jokainen osaa arvostaa. Mutta juuri nyt olin onnellinen siitä matkasta, jonka olin saanut kulkea syksystä tähän päivään. Se oli ollut inspiroiva, kehittävä ja tuonut paljon uutta harjoitteluun. Olin saanut elää juoksija unelmaa – harjoitella terveenä koko talven. Sen eteen oli toki myös tehty töitä hartiavoimin jo parin vuoden ajan. Kun harjoittelu meni väsymyksen puolelle, siihen puututtiin heti. Tämä oli yksi tärkeä keino ehkäistä sairastelut.  

Ensimmäinen ratakisa kulki kovempaa kuin koskaan aiemmin kauden aloituskisa. Jouduin juoksemaan soolojuoksun B-erässä, ja keli oli tuulinen. Kello pysähtyi aikaan 10.34. Se ei tyydyttänyt, mutta se oli vähintään 8+ kauden aloitus.

Tästä on hyvä jatkaa kohti kesän kisoja. Olen saanut elää juoksijan unelmaa ja harjoitella terveenä. Se ei vielä takaa yhtään ennätystä tai onnistunutta kisaa, mutta se luo edellytykset juosta niitä. Nähdään radalla!

Valmiina Aurajoen Yöjuoksuun. Reitti oli taas kerran taianomaisen nopea ja sää huippu, 15 astetta lämmintä. Tulokset jäivät kiinni vain juoksijan kunnosta ;)

Aurajoen Yöjuoksun mitalikolmikko eli Amanda, Anna ja minä. Kisan jälkeen hymy oli herkässä ja fiilis katossa. 

Tätä on kisaileminen parhaillaan - nurmikko, rata tai asfaltti kutsuu maaliviivan ylityksen jälkeen kaikkensa antanutta juoksijaa. Juuri sillä hetkellä ei pysty ajattelemaan oikein mitään, mutta siellä ne endorfiinit alkavat jylläämään, kun syke ja hapot alkavat tasoittua.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Kevään teemat: rentous ja mäkivedot


Kevään treenit ovat sujuneet suunnitelmien mukaan. Pieni sairastelu toi viikon tauon harjoitteluun hallikauden jälkeen, mutta poskiontelotulehdus parani oppikirjamaisesti, ja 8 päivän päästä oltiin taas radalla, ja olo oli hyvä ja vahva.

Maalis-huhtikuun harjoitteluun on kuulunut paljon vauhdikkaampia vauhtikestävyysharjoituksia, ja mäkivetokausi polkaistiin käyntiin maaliskuun puolenvälin jälkeen. Vauhtikestävyysharjoitukset ovat sujuneet nousujohteisesti, ja niissä olen harjoitellut rentouden löytämistä viimeisillä kilometreillä. Silloin kun vastatuuli pistää parastaan ja hiekka pöllyää niin pirusti, niin puristamisen sijaan haen rentoutta. Askeleeseen on löytynyt väljyyttä ja henki on kulkenut paremmin muuten haastavissa olosuhteissa rasitusastmaatikolle (tie- ja siitepölyt).

Mäkivedot ovat varma kevään merkki ja niitä on ollut kiva tehdä, kun alla on kerrankin ehjä talvi ja kuntopohja alkaa olla mallillaan. Lyhyet mäkivedot toimivat nopeusvoimaharjoituksena, ja pidemmät vedot ovat olleet hyvä tapa kehittää hapenottokykyä. Olen tehnyt 100-300m mäkivetoja ja lauantaina on tarkoitus kurkistaa 400m mäkivetoihin Rio Secon mäessä. Olen siis Portugalin harjoitusleirillä, ja täältä löytyy vaikka kahden kilsan mäkiä, kun lähtee kaupungin ulkopuolelle mäkisempiin maastoihin.

Myös mäkivedoissa olen pyrkinyt löytämään rentouden nopean askelrytmin lisäksi. Silloin juoksu ei mene liian hapokkaaksi heti alussa, ja lennokkuus pysyy mukana. Viimeisen vedon on voinut sitten juosta kaasu pohjassa.

Tähän asti pisimmän mäkiharjoituksen tein Vaasan Piffimäessä, 10*300m hölkkäpalautuksella, ja mäkitreeniin sain kaveriksi myös myötätuulen, joka on aika harvinaista herkkua. Alkuun tein muutamat koordinaatiot ylämäkeen ja muutaman avausvedon tasaisella. Odotin, että tästä tulee varmaan kauheaa myrkkyä, mutta ei se sitä ollutkaan. Aloitin rennon kovaa, ja ajat paranivat hieman veto vedolta ja tuntuma koveni. Vasta kuudennen vedon jälkeen alkoi tulla happoa, ja viimeiseen annoin kaikkeni. Ja kyllähän se tuntui, mutta ei tappanut. Muistissa on niitäkin mäkitreenejä, jossa on ollut jäätävä hengittelemään polvien varaan ja ohi menevät autot ovat kysyneet, onko kaikki hyvin. Ja olen vastannut, että kaikki hyvin, vain astetta kovempi mäkitreeni alla. Tällöin tosin mäki oli pidempi ja jyrkempi – kyseessä oli Hervannan laskettelurinteen vieressä nouseva asfalttimäki. Ehkä myös kestävyys on niistä ajoista parantunut 😉

Mäkikaudella on kuitenkin muistettava, että kaikki harjoitukset eivät voi olla maksimikestävyysalueella. Silloin menee helposti yli. Se on kirjoitettu muistiin viime kevään opeista.

Portugalin auringon alla on siis kaikki hyvin. Treenit jatkuvat ja sää paranee: iltapäivällä luvassa 19 astetta, pilvetön taivas ja nopeustreeni.

Tsemppiä treeneihin myös sinulle ja ripaus rentoutta mukaan!


Terveisiä Vaasan Piffimäestä, edessä näkyy 300m metrin mäkivetomäki; se oli kuin tehty mäkivetoihin - nousi niin tasaisesti ja oli erittäin juostava.

Ensimmäistä kertaa pääsi myös juoksemaan kovan treenin ilman takkia, ja se on aina jees. 

Ja treenin jälkeen Värska maistui - sai kaikki hikoillut suolat takaisin :)




maanantai 4. maaliskuuta 2019

Hallikauden yhteenveto: Uskoa omaan tekemiseen


Hallikausi oli lyhyt, mutta nousujohteinen. Suomeen paluun kanssa oli hieman haasteita, ja ensimmäinen 3000 m kisa meni vähän unessa. Sen jälkeen löysättiin ruuvia vähän reilummin ja yhtäkkiä juoksu alkoi tuntua juoksulta myös Suomessa. 5*1000m treenin viimeinen tonni meni 3.20 ja en meinannut uskoa kelloani. Helppo viikko oli taannut sen, että oltiin takaisin siellä, missä kuuluikin. Juoksu tuntui vahvalta ja minä vein sitä, eikä se minua.

Toinen 3000 metriä sujui jo lähes omalla tasolla, ja se oli paras 3000m muutamaan vuosiin, vaikka ajassa ei vieläkään ollut hurraamista. 10.46. Koska tiesin, että tuo ollut parastani, ilmoittauduin mukaan myös Tampereen 1500 metrille. Kisojen välillä oli vain 5 kokonaista päivää, joten kunnon happoharjoitusta siinä ei ehtinyt tehdä, varsinkaan kun se olisi ollut talven ensimmäinen kova veto harjoitus. Niinpä muutaman vedon turvin lähdin epävarmoin mielin Pirkkahalliin 5 kierroksen hapenottokokeeseen.

Mieli oli epävarma, joka oli tullut jo kesällä tutuksi muista tonnivitosen kisoista. Myös silloin olin nousukunnossa, mutta silti mieli epäili onnistumista. Päätin kuitenkin lähteä yrittämään, olihan kyseessä lempparimatka, jolla olin elämässäni kisaillut kaikista eniten. Tiesin kyllä, miten se juostaan. Tiesin kolmannen neljänneksen kovuuden, ja taistelun rentouden ja happojen välillä - ne iskisivät myöhemmin, jos uskaltaisi aloittaa maltillisesti. Ehkä juuri siksi tämä matka sai mieleni niin epävarmaksi – se oli kuin kotikentällä juokseminen, eihän siellä halua epäonnistua edes huonona päivänä, eihän?

Juoksu kulki kuitenkin paremmin kuin saatoin odottaa. Lähdin rennosti matkaan, jotta hapot eivät iskisi liian ajoissa. Kolmannella kierroksella nousin lähemmäksi kärkeä ja meno tuntui vahvalta. Neljännellä ”kuoleman kierroksella” hapot tulivat tutuksi, mutta selvisin niiden kanssa, ja kaikki kierrokset pysyivät 58–59 sekunnin ympärillä. Viimeisellä kierroksella pyrin hakemaan lisää rytmiä, mutta loppukiri ei irronnut ihan toivotusti, missä varmasti näkyi vetoharjoittelun puute. Kello pysähtyi kuitenkin aikaan 4.55,21. Kisa oli elämäni toiseksi kovin tonnivitonen hallissa, ja se jäi vain sekunnin halliennätyksestä. En voinut olla pettynyt. Tiesin, että yhdellä 1500m:n harjoituksella olisin juossut hallienkkani.  

Sain varmistuksen ainoaan asiaan, jota hallista oikeastaan haettiin: Perusharjoittelussa oli edetty oikeaan suuntaan. Oli aika asettaa katseet kohti kevään harjoittelua.

Epäilevälle mielelle opetin vakiovastauksen vastaavia keskusteluja varten:

”What if you fall?
Oh, but darling, what if you fly?”

Uskoa omaan tekemiseen ja pirteitä lenkkejä kevään auringonpaisteessa!


Terveisiä Tampereen Pirkkahallista 1500m:ltä. Tykkään kisailla Pirkkahallissa, koska siellä kierroslasku on helppoa Kupittaan rataan nähden (170m), ja lisäksi Tampereella oli 2 erän verran juoksijoita, niin pääsi kisailemaan oikein kunnolla. Tästä on hyvä jatkaa kohti kevättä.





maanantai 7. tammikuuta 2019

Reipas


Olin jo pienenä reipas. Kotona oli kasvatettu siihen, mutta se oli myös osa luonnettani. 4-vuotiaana lauloin isäni serkun häissä ja 6-vuotiaana olin pettynyt, kun luulin, että pääsen esiintymään bändin kanssa, joka valmistui tulevaan keikkaansa meidän ruokaillessa siinä vieressä. En ollutkaan heidän laulaja.

Reippaus on tehnyt minusta uteliaan, ja olen aina nauttinut uusien ihmisten kohtaamisesta Suomessa ja ulkomailla. Uudet sosiaaliset tilanteet eivät ole pelottaneet, ja esiintymiseen kuuluvan jännityksen olen oppinut kääntämään voimavarakseni. No miten tämä sitten liittyy urheiluun?

Reippaalla voidaan tarkoittaa urheilussa myös juoksuharjoittelua, joka on matalatehoista vauhtikestävyysharjoittelua. Joku toinen kutsuu sitä pk2:ksi, vk1:ksi tai ala-vauhtikestävyydeksi. Se on ollut kuitenkin syksyn avain ja vähintään kerran kahdessa viikossa olen juossut 10-15 kilometrin reippaan. Se ei tietenkään yksin ole tehnyt ihmeitä, mutta se on parantanut aerobista perustaani.

Käytännössä tämä on tarkoittanut, että pystyn nykyisin juoksemaan 12-15 kilometrin reippaita samaa vauhtia kuin aiemmin 8-10 kilometrin vauhtikestävyysharjoituksia, eli alemmalla sykkeellä samaa vauhtia. Reipas on tuonut helppoutta ja taloudellisuutta juoksuuni, ja olen myös malttanut juosta reippaat riittävän hiljaa – aerobisella kynnyksellä tai vähän yli.

Joulua ennen kävin mattotestissä, ja se antoi vahvistuksen siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menty. Anaerobinen kynnys oli noussut, maksivauhti oli kovempi kuin aiemmin alemmalla hapolla ja hyppytestissä sain keskivertokestävyysjuoksijaa paremmat arvot. Juuri sitä ennen 10 kilometrin testijuoksun ennätys parani Ruissalon mäkisessä maastossa 1,5 minuuttia, ja tiesin, että nämä olivat parhaat joululahjat, joita toivoa.

Töitä riittää kuitenkin tehtävänä, ja työnteko on jatkunut joulun jälkeen tällä Espanjan Torreviejassa suolajärvien rannalla. Lenkkaria on laitettu jalkaan vielä hieman Suomen oloja enemmän, ja on ollut kiva saada seuraa kevyille lenkeille ja koviin harjoituksiin. Ehkä parhaita asioita leirielämässä ovat olleet lukemattomat keskustelut juoksemisesta, urheiluista ja elämästä yleensä.

Leiriä on jäljellä enää muutama päivä, ja jäljellä on vielä yksi kovempi harjoitus. Huomenna pöllyytän junaradan pohjaa 15 kilometrin reippaan verran, ja nautin suolajärvien tarjoamasta kosteasta ilmasta.  

Loppuun en voi olla toteamatta, että reipasta viikkoa juuri sinulle ja hyvää alkanutta vuotta. Tee uudesta vuodesta juuri näköisesi, ja panosta tärkeisiin asioihin ja ihmisiin. Jätä vähemmän huomiota niille asioille, joihin et voi vaikuttaa.

Lenkkimaisemat ovat olleet kohdallaan, ja La Matan alueella on voinut ihailla kallioiden jyrkkää pudotusta mereen.


Asuinalueemme uima-allas on ollut kovassa käytössä - ei uintia varten, vaan enemmin kylmäaltaana. Altaan ympärillä on ollut myös hyvä tehdä lihaskuntoa ja kuminauhajumppaa. Leirikommuuniin on siis kuulunut triathlonisti Janina Saarnio, juoksija Pauliina Oksanen ja hänen mies Jouni. 

Suolajärvien rannalla hiekka on välillä liian pehmeää, mutta ne sopivat hyvin kevyille lenkeille. 

Tällä junaradan pohjalla juostaan reipasta ja kovaa. Pohja on tasainen ja noin 3,5 kilometrin pituinen hiekkasuora.