torstai 21. marraskuuta 2019

Seesteistä ja askeettista samaan aikaan #puolimaraton

Juoksin Kaarinassa toisen puolimaratonin ja voitin sen uudella ennätykselläni 1.25.22. Ennätys parani 1.45 ja tavoitteissa oli kovempikin tulos, mutta haastava sää teki juoksusta raskaan, erityisesti toisesta kierroksesta. Halusin vielä tässä kirjoituksessa palata puolimaratonin tunnelmiin, olihan se yksi parhaista juoksuistani tällä kaudella ja kaiken puolin hyvä suoritus.

Valmistauduin puolimaratoniin 4 viikon harjoitusjaksolla pitkän ratakauden ja viikon ylimenokauden jälkeen. Irtiottokyky oli kunnossa, tänä aikana piti vain saada mara-askel esiin ja totuttaa elimistöä tasaiseen vauhdinpitoon ja iskutukseen.

Viime vuoden tapaan puolimaratoniin valmistautuminen oli osa syksyn perusharjoittelua, ja siihen kuului pitkiä reippaita vk-harjoituksia, lyhyitä ylämäkiä ja perusvoimaharjoittelua. Näiden lisäksi pitkä lenkki tehtiin pk2- vauhdilla, ja viikkoon kuului useita kevyitä lenkkejä. Harjoitusjakso sujui nousujohteisesti ja viimeistelyharjoitus 4km +3km +2km + 1km antoi esimakua tulevasta.

Palauttavalla jaksolla ennen puolimaratonia olin kuitenkin hyvin väsynyt, ja tajusin, että harjoittelua pitää edelleen keventää. Pikkuhiljaa juoksuvire alkoi palata ja jalat kevenivät kohti puolimaratonia. Kävin tulevaa kisaa läpi, ja koitin löytää juoksufiilistä ja taistelumieltä – josta oli kyllä sateessa ja tuulentuiverruksessa hyötyä. Tänä kesänä pidemmillä ratamatkoilla olin huomannut, että henkisellä valmistautumisella on sitä isompi rooli, mitä pidempi kisa, mitä huonompi sää ja mitä oletettavammin joutuu vetonaisen roolin. Ratakymppi helteessä ja omalla vedolla oli itselle henkisesti kovin kilpailu tänä kesänä.

Puolimaratonin lähtöviivalla olin virtaa täynnä ja valmis juoksuun. Kisa lähti liikkeelle hyvin ja löysin porukan, jossa juosta. Neljän minuutin ympärillä pyörivät kilsat menivät vaivattomasti ja juoksu tuntui helpolta ja vahvalta. 5-6 kilometrin kohdalla siirryin vetonaisen paikalle ja pidin vauhtia suunnitelman mukaan. Lenkin lopussa olevalla 3,5 kilometrin vastatuuliosuudella jouduin edelleen tehdä hommia, mutta tietoisesti rentoutin juoksua hieman, jotta kaikki voimat eivät kuluisi tällä reitin haastavimmalla osuudella.

Hieman ennen puolivälin krouvia sain Kaitsusta vetoapua, ja vauhti hieman kasvoi. Yhtäkkiä ryhmä oli hajalla, ja toiselle kierrokselle lähdin Kaitsun beesissä. En kuitenkaan tässä beesissä täysin pysynyt, ja ero edellä meneviin kasvoin muutamiin kymmeniin metreihin. Tein kuitenkin koko ajan töitä sen eteen, ettei ero kasvaisi. Toisella kierroksella tuli hengitysvaikeuksia, ja hengitys meinasi mennä heti pinnalliseksi ja vinkuvaksi, jos juoksu ei ollut riittävän rentoa. Siinä koitin sitten vesisateessa juosta mahdollisimman rennosti, lisätä rytmiä, jotta saisin edellä menevät kiinni ja luoda uskoa itseeni, että edelleen johdan tätä kisaa. ”Ei tää niin paskasti mee, vaikka helvetin raskaalta tuntuu, kun ei voi edes puristaa” ajattelin mielessäni.

Viimeisellä vastatuuliosuudella tein kaikkeni, ettei vauhti tipu ja henki lopu. Kaikesta siitä, jota olin vuoden aikana harjoitellut, oli hyötyä: Rennosta askeleesta erityisesti vastatuuleen juostessa ja voimaharjoittelusta. Niiden avulla juoksu tuli loppuun asti, ja vikan kilsan sain puristettua 3:56. Maalissa en meinannut pysyä pystyssä. Kaikki oli jäänyt radalla, mitä tänään annettavissa oli. Tämä oli myös pisin kauteni, kilpailukausi oli alkanut huhtikuun lopussa, ja sen jälkeen olin tehnyt joka päivä kaikkeni, jotta kehittyisin juoksijana ja rikkoisin ennätykseni. Oli lupakin olla vähän väsynyt tämän viimeisen koettelemuksen jälkeen.

Voitto ja ennätys alkoivat kirkastua seuraavien minuuttien aikana. Olin onnistunut tänään olosuhteisiin nähden hyvin. Puolimaratonissa oli jokin oma viehätyksensä: siihen kuuluu juoksun seesteisyys ja askeettisuus. Seesteisyydellä tarkoitan sitä, että puolikkaalla juoksu tuntuu alussa helpolta ja eleettömältä. Askel rullaa ikään kuin itsestään ja mieli on tyyni. Juoksu soljuu eteenpäin, ja voi kokea juoksemisen helppouden. Itsellä tämä tunne tulee osin myös siitä, että olen juossut paljon sähäköitä keskimatkoja, jossa häviää kisan, jos ei ole heti mukana, kun kärjessä nykäistään.

Seesteisyyden tunne häviää jossain kohdin, ja tilalla tulee askeettisuus. Siinä kohdin juuri mikään ei tunnu hyvältä. Maitohappo jyllää jaloissa, helppoutta tuntuu vain alamäissä ja jokaisen kilometrin eteen joutuu tekemään töitä. Sana ”raasto” astuu kuvaan, ja pitää vain jaksaa, vaikka tuntuu, että voisi lopettaa samaan paikkaan. Mieleen hiipii kysymys, mitä järkeä tässä on? Kisassa ajattelee, ettei ikinä uudestaan ja loppuverralla miettii jo, että koska seuraava kisa on. Tuntuu, että tämä vaihe on se juoksun opettavaisin vaihe. Se kasvattaa sisua ja luonnetta, ja saa endorfiinit virtaamaan myöhemmin.

Ehkä siinä piilee myös puolimaratonin koukuttavuus. Ei ole parempaa, kun itsensä voittaminen ja omien rajojen ylittäminen, kun on ensin taistellut maitohappojen ja väsymyksen kanssa.


Kuva on Kaarinan syysmaratonin ensimmäiseltä kierrokselta ja ryhmä on vielä hyvin kasassa. Tässä kohdin juoksu tuntuu vielä helpolta ja seesteiseltä, ja kaikki etenee hallitusti suunnitelman mukaan. Kuva: Miska Koivumäki.


Raasto on takana päin ja pikkuhiljaa alkaa myös hymyilyttämään. 

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Terveisiä ratakympiltä ja kulkua keskimatkoilla


Loppukesän kisat sujuivat nousujohteisesti, ja erityisesti viimeisistä kisoista kirjattiin iso plussa harjoituspäiväkirjaan. Kokonaisuudessaan sain kilpailla koko kesän ennätystasolla kaikilla matkoilla, ja vastaavaan en ole koskaan pystynyt ennen: en ole koskaan kilpaillut kaikilla matkoilla (800-10 000m) enkä pystynyt juoksemaan kaikilla matkoilla aikaa, joka on ennätys tai jää enintään sekunnin kyseisen matkan ennätyksestä. Otetaanpa lyhyt katsaus loppukesän kisoihin.

Aloitetaan ratamatkojen kuninkaasta, 10 000m:stä. Sillä matkalla mun ei pitänyt koskaan juosta radalla, mutta oikeastaan odotin innolla tätä matkaa, sillä olin joutunut jättämään sen väliin heinäkuussa. Tilastopajacupin 10 000m järjestettiin päivän kuumimpaan aikaan elokuun viimeisenä viikonloppuna. Valmistuin kisaan hyvin ja erityisesti henkisen puolen valmistautuminen auttoi kisan vaikeimpina hetkinä 4-8km välillä. Ja kyllähän se oli aikamoista raastoa: 4 km jälkeen varvas alkoi hangata ja sattui joka askeleella, juoksin kivun läpi. 5 kilometrin kohdalla helteinen keli lisäsi ahdistusta, mutta sekin oli selätettävä. 6 ja 7 kilometrin välillä aloin juosta 500m vetoja, se tuntui sopivalta matkalta, kun kierrosmittari näytti liian monta kierrosta jäljellä. 7km kohdalla päätin, että alkaa 3 000m kovin kisa, jossa olen ikinä ollut. Mielessäni mietin, että jalat ovat tällä kolmosella erityisen tukkoiset ja hengitys lähdössä jo tapissa, mutta silti oli taisteltava 7,5 kierrosta.

Yhtäkkiä 8 kilometrissä kaikki kivut olivat unohtuneet, koska aloin saada edessäni olevia muutamia juoksijoita kiinni ja yhtäkkiä tunsin juoksevani euforiassa. Tiesin, että viimeisen 2 kilometriä jaksaisin, ja se tulikin täysin tavoitevauhtia ja viimeinen 400m mailerimaisesti 82 sekuntiin. Debyytti-hellekympin aika oli 38.51 eikä se tyydyttänyt ajallisesti, mutta olin uskaltautunut epämukavuusalueelleni ja onnistunut juoksemaan haastavissa olosuhteissa omalla vedolla ok-ajan. Kympin kärpänen oli sittenkin puraissut hieman: olihan tässäkin lajissa oma viehättävyytensä. Nyt tiesin, millaista oli juosta ratakymppi. Tämän jälkeen yksikään ratamatka ei tuntunut enää pitkältä.

Kympin jälkeen vuorossa oli kahden viikon päästä Ylivieskan SM-viestit ja naisten 4*800m. Kympiltä kasille ei ollut ihan optimaalisin yhdistelmä, mutta onnistuin siinä aikas hyvin. Espoon Motonet GP (2.21) oli jo antanut viitteitä, että nopeusominaisuudet olivat pysyneet hyvällä tasolla, vaikka kasin harjoituksia oli tehty yksi ennen kumpaakin kisaa. Ylivieskassa pääsin juoksemaan lempipaikallani eli aloittamaan viestin. Siinä oli sopivaa sähinää juuri minulle 😉 Ensimmäisen kierroksen käynnistelin koneita ja juoksin tarkkailuasemissa. 300m kohdalla olin päättänyt lähteä kiristämään ja kiri alkoi purra ja etusuoralla nousin kilpailun neljänneksi ja toin viestin vaihtoon 4. Viesti oli loppuun asti huippujännä, sillä olimme koko ajan lähellä mitalia, mutta tällä kertaa se ei ihan riittänyt ja IK Falken nappasi pronssin edestämme ja olimme neljänsiä. Kun SM-mitali jää noin lähelle, se harmittaa aina. Itse onnistuin juoksemaan kesän parhaan kasin vahvalla lopulla (2.20,8), joten en voinut olla kovin pettynyt.

Kirsikkana kermakakkuun tuli kesän viimeinen 1500m kisa, johon sitten vihdoin saatiin ”vähän” viileämpää keliä. Kun olisin toivonut kaikille 5000 & 10 000m kisoihin hieman viileämpää keliä, niin nyt sitten taukomaton vesisade sai Paavo Nurmen Stadionin lähes tulvimaan, tuuli ulvoi aamusta alkaen ja lämpömittari näytti 11. Oli aika laittaa kaikki peliin viimeistä kertaa tänä kesänä radalla, keskityttävä olennaiseen ja ajateltava positiivisesti: sade ja syksy ainakin laskivat hieman siitepölyjä. Toisin kun monissa tämän kesän kisoissa, kohdalleni sattui täydellinen beesi: Milla Kasurinen teki tarkkaa työtä ja nakutti tasaisia 76 kierrosaikoja. Lopussa en aivan saanut Millaa kiinni, ja jäin hänestä hieman yli sekunnin. Kello pysähtyi 4.46,23. Viimeisellä 500 metrillä oli tullut sekunti liikaa ja aika jäi uupumaan 0,34 sekuntia omasta ennätyksestä.

Ratakausi oli päättynyt siis ennätyskuntoon, mutta 6 vuoden takainen ennätys jäi niukasti uupumaan. Mietin, että tämä oli kovin 1500m näin vaikeissa oloissa, mitä olen ikinä juossut. Säätä ei kuitenkaan kirjattu Tilastopajaan, joten ennätys jäi odottamaan ensi kesää.

Nyt katseet on käänneety kohti syksyn puolimaratonia ja se on tehnyt syksyn harjoittelusta hauskaa ja eri tavalla haastavaa - pitkät vk:t, lyhyet mäkivedot ja reippaat pitkät lenkit ovat tuoneet taas harjoitteluun uutta virtaa pitkän kilpailukauden jälkeen.

Ja mikäs näissä syksyisissä keleissä on juosta pidempiä vauhtitreenejä! Pirteitä lenkkejä luonnon väriloistossa!






Terveisiä syksyisiltä lenkeiltä Aurajoen rannalla - se on yksi ehdoton lempitreenipaikkani ja siellä pääseen nopeasti pakoon kaupungin hälinää keskelle luontoa. Kuvat: Niko Niinivirta.




keskiviikko 14. elokuuta 2019

The art of competing - kesän kisat osa 1

Viime viikonloppuna osallistuin veteraanien SM-kisoihin, ja voitin oman ikäsarjani (N30) 5000m. Osallistuin kisaan oikeastaan vain siksi, että vitosen kisoja on Suomessa tarjolla vähän, ja tämä oli tarjolla kotikaupungissani Turussa. Helteessä yksin vedolla juostu aika ei tyydyttänyt, joten mitalikahvit jäivät odottamaan seuraavaa kertaa.
Kesä ei ole sujunut täysin suunnitelmien mukaan, vaikka taskussa on yksi ennätys 3000m:ltä ja ennätyksen sivuaminen 5000m:llä. Aiempina vuosina nämä olisivat olleet isoja juttuja, mutta hyvin sujuneen harjoituskauden jälkeen odotukset ovat olleet korkealla. Kaapissani oleva ennätysshampanja odottaa edelleen parempia tuloksia, jotta se korkataan. Se odottaa tuloksia, jotka ovat kunnon mukaiset ja joihin olen tyytyväinen.  
Heinäkuussa sain mystisen ylähengitysinfektion, ja se pakotti jättämään väliin 10 000m kisan, jossa oli tarkoitus yrittää suoraa rajaa Kalevan kisojen vitoselle, joka kympillä (38.00) oli vitosta (17.30) selvästi helpompi. Moni muu kilpasisko oli tehnyt vitosen suoran rajan kympillä, ja oma ranking-aikani ei riittänyt mukaan vitoselle. Niinpä katseet oli käännettävä loppukesän kisoihin.
Kuten tekstin otsikkokin viittaa, kilpailukausi on kuin nuoralla tasapainoilua ja vaatii erityistä huomiota harjoitteluun ja kilpailemiseen: Mitkä kilpailut valitaan, onko siellä sopivaa vetoapua ja miten paljon matkustus kisapaikalle rasittaa? Mitä ja miten harjoitellaan kilpailuiden välissä? Miten varmistetaan kisoista palautuminen ja ehkäistään vammat, kun kuitenkin kisojenkin välissä pitää harjoitella, jotta kuntopohja kestää ja jalostuu kesän aikana? Miten pidetään mieli virkeänä ja henkinen kapasiteetti täydessä iskussa jokaiseen kisaan? Miten huomioidaan allergian aiheuttama lisäkuormitus, jotta elimistön kokonaiskuormitus pysyy aisoissa?
Kilpailukausi on kaikkien näiden asioiden huomioimista ja niiden välillä tasapainoilemista. Itse kilpailutulokseen vaikuttaa näiden asioiden lisäksi moni muu tekijä, kuten päivän kunto, sääolosuhteet (erityisesti tuuli lisää allergeenejä) ja itse kilpailussa onnistuminen. Ei kuulosta ihan yksinkertaiselta, vai mitä sanot?
Joku voisi todeta, että kilpaurheilu on aikamoista tasapainottelu tieteen ja tunteen välillä. Ja sitähän se on myös omalla kohdalla ollut: harjoittelu on ollut hyvin suunnitelmallista, tieteellistä ja myös muun elämän huomioivaa koko kauden. Monia pieniä asioita on kehitetty ison kuvan ohella, ja esimerkiksi tekniikkaan, palautumiseen ja siihen, miten mikäkin harjoitus viedään läpi, on kiinnitetty huomiota; ei ole sama asia juokseeko vikan tonnin vk:ssa 3.45 vai 4.00 vaikka kulkua olisi.
Tieteellisyys on auttanut myös huomaamaan, millaiset harjoitukset toimivat minulla ja mitkä ovat heikkouksiani - erityisesti kilpailukauden harjoittelussa. Yhtenä niistä voin mainita sen, että onnistun kovissa maksimikestävyys-harjoituksissa ”liian” hyvin. Saan niissä lähes kisanomaisesti irti, mikä on tietenkin hyvä asia, mutta ne vievät sitten myös aikaa palautua ja ovat pois muilta kehittäviltä harjoituksilta. Näitä harjoituksia on tehty tänä kesänä vain muutama, mutta sama ”ongelma” on tullut esiin jo aiempina kesinä. Ja myönnän kyllä, vetoharjoitukset ovat lemppareitani, mutta olen opetellut pitämään myös muista harjoituksista.
Eräs ystäväni on todennut kestävyyjuoksusta "lajin helppous viehättää". Pystyn allekirjoittamaan toteamuksen, mutta haasteista ja oman itsensä ylittämisestä olen pitänyt aina. Niinpä työt jatkuu ja katseet on suunnattu loppukesän kisoihin. Seuraavaksi vauhtia haetaan alimatkalta 800m:ltä Espoon Motonet GP:stä sunnuntaina 18.8. Kesää on siis vielä jäljellä, joten nautitaan siitä loppuun asti!
Värska Originaal maistuu ennen treenejä ja erityisesti niiden jälkeen. Se on varmistanut lihasten palautumisen koko kesän ajan. 



Terveisiä SAUL-kisoista viime viikonlopulta. Kisan jälkeen ei oikein meinannut hymyilyttää, mutta ehkä vitonen toimi kovana treeninä ja auttoi pääsemään raastamisen makuun heinäkuisen flunssan jälkeen. 


tiistai 4. kesäkuuta 2019

Yhteenveto kevään kilpailuista: Juoksijan tiellä

Viikonloppuna pyörähti virallisesti kesä käyntiin, joten on hyvä tehdä lyhyt yhteenveto kevään kilpailuista. Portugalin leirin loppuosan pilasi ärhäkkä turistiripuli. Leirin viimeinen kova treeni jäi tekemättä, mutta toisaalta totaalinen useamman päivän lepo toimi myös palauttavana jaksona. Suomeen tulon jälkeen fokuksessa oli ruokahalun palauttaminen ja normaaliin harjoitusrytmiin palaaminen.

Treeni ja olo parani päivä päivältä. Jo päivää ennen Aurajoen yöjuoksua alkoi tuntua helpolta ja tiesin, että nyt saattaa lähteä. Ja kyllähän se lähti ihan kiitettävästi. Juoksu sujui hyvin, ja toiselle kierrokselle lähtiessä tiesin olevani kolmantena. Kärki ei ollut kaukana, ja niinpä lähdimme Amandan kanssa ottamaan Anna Vuorimaata kiinni. Selkä ei yhteisestä takaa-ajosta huolimatta lähestynyt, mutta se auttoi pitämään vauhdin yllä kympin raskaimmilla kilsoilla, jotka ainakin minulle olivat 7-9km välillä. Puoli kilsaa ennen maalia olin päättänyt aloittaa kirin, ja se toi tuloksena Aurajoen Yöjuoksun toisen sijan ja uuden kympin ennätyksen, 37.23. Yli 100 sekunnin ennätysparannus kympillä oli paras palkinto talven harjoittelusta, mitä toivoa.

Vain viikko Aurajoen Yöjuoksun jälkeen päästiin tositoimiin yksissä elämäni kylmimmissä SM-maastoissa, Janakkalan Kiipulassa. Juuri ennen naisten starttia alkoi vesisade ja myös rakeita tuli taivaalta. Sää oli kolea, ja tiedossa oli 6 kilometrin kisa erittäin mäkisessä maastossa. Rata kastui ja tuli kuraiseksi, ja se teki kisasta entistä rankemman. Itse en ollut täysin palautunut kympin kisasta, ja koko kisa tuntui helvetin kovalta rämpimiseltä. Kisan aikana varpaat hankautuivat niin pahasti, että isovarpaan kynnet lähtivät ja kävely seuraavina päivinä oli aika hankalaa. Kaikki, mitä edellinen viikonloppu oli antanut, oli vain kaukainen unelma tässä kisassa. Mietin itseksesi ”don’t take anything for granted” päti tähän erinomaisesti. Onnistuminen ekassa kisassa ei taannut mitään tähän kurapainin tuntuiseen SM-maastokisaan.

Mutta mikä ei tapa, vahvistaa. Vaikeat maastokisat olivat ennenkin vieneet eteenpäin. Jo keskiviikkona varpailla pystyi juoksemaan ja matka kohti kesää saattoi jatkua. Oli aika kääntää katseet kesän ratakisoihin. Sm-maastojen jälkeen jatkoin vielä mäkikautta, joka turistiripulin takia oli jäänyt suunniteltua lyhemmäksi. Mäkivedot ja puntti toivat taas askeleeseen sitä vahvuuden tunnetta, joka oli ollut hetken kadoksissa.

5*800m viimeistelyharjoitus Toukokuun kisojen 3000m:lle sai mut onnellisemmaksi kuin yksikään treeni tänä keväänä. Tein treenin Vuorimaan Annan kanssa, ja se onnistui erinomaisesti. Kaikki neljä vetoa kulkivat 2.47-2.44 välille. Viimeisen sai juosta täysiä, ja Anna veti ekan kiekan 76 sekuntiin ja mä jatkoin seuraavan 74 sekuntiin. Kello pysähtyi 2.30,2. Maassa makasi onnellinen juoksija. Vaikka ei ollut yhtään kisaa alla, juuri silloin olin maailman onnellisin. Miksi?

Syitä oli monia. Irtiottokyky oli hyvällä tasolla, ja se kertoi harjoittelun onnistuneisuudesta. Oli meneillään myös pahin allergia-aika, ja silti onnistuin harjoittelemaan suunnitellusti koko kevään. Kun katson peruutuspeiliin, muistissa oli monia vaikeita keväitä; Mykoplasma, kehukokuume ja ylikunto.

On helppo olla onnellinen onnistuneista tuloksista ja kisoista – niitä jokainen osaa arvostaa. Mutta juuri nyt olin onnellinen siitä matkasta, jonka olin saanut kulkea syksystä tähän päivään. Se oli ollut inspiroiva, kehittävä ja tuonut paljon uutta harjoitteluun. Olin saanut elää juoksija unelmaa – harjoitella terveenä koko talven. Sen eteen oli toki myös tehty töitä hartiavoimin jo parin vuoden ajan. Kun harjoittelu meni väsymyksen puolelle, siihen puututtiin heti. Tämä oli yksi tärkeä keino ehkäistä sairastelut.  

Ensimmäinen ratakisa kulki kovempaa kuin koskaan aiemmin kauden aloituskisa. Jouduin juoksemaan soolojuoksun B-erässä, ja keli oli tuulinen. Kello pysähtyi aikaan 10.34. Se ei tyydyttänyt, mutta se oli vähintään 8+ kauden aloitus.

Tästä on hyvä jatkaa kohti kesän kisoja. Olen saanut elää juoksijan unelmaa ja harjoitella terveenä. Se ei vielä takaa yhtään ennätystä tai onnistunutta kisaa, mutta se luo edellytykset juosta niitä. Nähdään radalla!

Valmiina Aurajoen Yöjuoksuun. Reitti oli taas kerran taianomaisen nopea ja sää huippu, 15 astetta lämmintä. Tulokset jäivät kiinni vain juoksijan kunnosta ;)

Aurajoen Yöjuoksun mitalikolmikko eli Amanda, Anna ja minä. Kisan jälkeen hymy oli herkässä ja fiilis katossa. 

Tätä on kisaileminen parhaillaan - nurmikko, rata tai asfaltti kutsuu maaliviivan ylityksen jälkeen kaikkensa antanutta juoksijaa. Juuri sillä hetkellä ei pysty ajattelemaan oikein mitään, mutta siellä ne endorfiinit alkavat jylläämään, kun syke ja hapot alkavat tasoittua.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Kevään teemat: rentous ja mäkivedot


Kevään treenit ovat sujuneet suunnitelmien mukaan. Pieni sairastelu toi viikon tauon harjoitteluun hallikauden jälkeen, mutta poskiontelotulehdus parani oppikirjamaisesti, ja 8 päivän päästä oltiin taas radalla, ja olo oli hyvä ja vahva.

Maalis-huhtikuun harjoitteluun on kuulunut paljon vauhdikkaampia vauhtikestävyysharjoituksia, ja mäkivetokausi polkaistiin käyntiin maaliskuun puolenvälin jälkeen. Vauhtikestävyysharjoitukset ovat sujuneet nousujohteisesti, ja niissä olen harjoitellut rentouden löytämistä viimeisillä kilometreillä. Silloin kun vastatuuli pistää parastaan ja hiekka pöllyää niin pirusti, niin puristamisen sijaan haen rentoutta. Askeleeseen on löytynyt väljyyttä ja henki on kulkenut paremmin muuten haastavissa olosuhteissa rasitusastmaatikolle (tie- ja siitepölyt).

Mäkivedot ovat varma kevään merkki ja niitä on ollut kiva tehdä, kun alla on kerrankin ehjä talvi ja kuntopohja alkaa olla mallillaan. Lyhyet mäkivedot toimivat nopeusvoimaharjoituksena, ja pidemmät vedot ovat olleet hyvä tapa kehittää hapenottokykyä. Olen tehnyt 100-300m mäkivetoja ja lauantaina on tarkoitus kurkistaa 400m mäkivetoihin Rio Secon mäessä. Olen siis Portugalin harjoitusleirillä, ja täältä löytyy vaikka kahden kilsan mäkiä, kun lähtee kaupungin ulkopuolelle mäkisempiin maastoihin.

Myös mäkivedoissa olen pyrkinyt löytämään rentouden nopean askelrytmin lisäksi. Silloin juoksu ei mene liian hapokkaaksi heti alussa, ja lennokkuus pysyy mukana. Viimeisen vedon on voinut sitten juosta kaasu pohjassa.

Tähän asti pisimmän mäkiharjoituksen tein Vaasan Piffimäessä, 10*300m hölkkäpalautuksella, ja mäkitreeniin sain kaveriksi myös myötätuulen, joka on aika harvinaista herkkua. Alkuun tein muutamat koordinaatiot ylämäkeen ja muutaman avausvedon tasaisella. Odotin, että tästä tulee varmaan kauheaa myrkkyä, mutta ei se sitä ollutkaan. Aloitin rennon kovaa, ja ajat paranivat hieman veto vedolta ja tuntuma koveni. Vasta kuudennen vedon jälkeen alkoi tulla happoa, ja viimeiseen annoin kaikkeni. Ja kyllähän se tuntui, mutta ei tappanut. Muistissa on niitäkin mäkitreenejä, jossa on ollut jäätävä hengittelemään polvien varaan ja ohi menevät autot ovat kysyneet, onko kaikki hyvin. Ja olen vastannut, että kaikki hyvin, vain astetta kovempi mäkitreeni alla. Tällöin tosin mäki oli pidempi ja jyrkempi – kyseessä oli Hervannan laskettelurinteen vieressä nouseva asfalttimäki. Ehkä myös kestävyys on niistä ajoista parantunut 😉

Mäkikaudella on kuitenkin muistettava, että kaikki harjoitukset eivät voi olla maksimikestävyysalueella. Silloin menee helposti yli. Se on kirjoitettu muistiin viime kevään opeista.

Portugalin auringon alla on siis kaikki hyvin. Treenit jatkuvat ja sää paranee: iltapäivällä luvassa 19 astetta, pilvetön taivas ja nopeustreeni.

Tsemppiä treeneihin myös sinulle ja ripaus rentoutta mukaan!


Terveisiä Vaasan Piffimäestä, edessä näkyy 300m metrin mäkivetomäki; se oli kuin tehty mäkivetoihin - nousi niin tasaisesti ja oli erittäin juostava.

Ensimmäistä kertaa pääsi myös juoksemaan kovan treenin ilman takkia, ja se on aina jees. 

Ja treenin jälkeen Värska maistui - sai kaikki hikoillut suolat takaisin :)




maanantai 4. maaliskuuta 2019

Hallikauden yhteenveto: Uskoa omaan tekemiseen


Hallikausi oli lyhyt, mutta nousujohteinen. Suomeen paluun kanssa oli hieman haasteita, ja ensimmäinen 3000 m kisa meni vähän unessa. Sen jälkeen löysättiin ruuvia vähän reilummin ja yhtäkkiä juoksu alkoi tuntua juoksulta myös Suomessa. 5*1000m treenin viimeinen tonni meni 3.20 ja en meinannut uskoa kelloani. Helppo viikko oli taannut sen, että oltiin takaisin siellä, missä kuuluikin. Juoksu tuntui vahvalta ja minä vein sitä, eikä se minua.

Toinen 3000 metriä sujui jo lähes omalla tasolla, ja se oli paras 3000m muutamaan vuosiin, vaikka ajassa ei vieläkään ollut hurraamista. 10.46. Koska tiesin, että tuo ollut parastani, ilmoittauduin mukaan myös Tampereen 1500 metrille. Kisojen välillä oli vain 5 kokonaista päivää, joten kunnon happoharjoitusta siinä ei ehtinyt tehdä, varsinkaan kun se olisi ollut talven ensimmäinen kova veto harjoitus. Niinpä muutaman vedon turvin lähdin epävarmoin mielin Pirkkahalliin 5 kierroksen hapenottokokeeseen.

Mieli oli epävarma, joka oli tullut jo kesällä tutuksi muista tonnivitosen kisoista. Myös silloin olin nousukunnossa, mutta silti mieli epäili onnistumista. Päätin kuitenkin lähteä yrittämään, olihan kyseessä lempparimatka, jolla olin elämässäni kisaillut kaikista eniten. Tiesin kyllä, miten se juostaan. Tiesin kolmannen neljänneksen kovuuden, ja taistelun rentouden ja happojen välillä - ne iskisivät myöhemmin, jos uskaltaisi aloittaa maltillisesti. Ehkä juuri siksi tämä matka sai mieleni niin epävarmaksi – se oli kuin kotikentällä juokseminen, eihän siellä halua epäonnistua edes huonona päivänä, eihän?

Juoksu kulki kuitenkin paremmin kuin saatoin odottaa. Lähdin rennosti matkaan, jotta hapot eivät iskisi liian ajoissa. Kolmannella kierroksella nousin lähemmäksi kärkeä ja meno tuntui vahvalta. Neljännellä ”kuoleman kierroksella” hapot tulivat tutuksi, mutta selvisin niiden kanssa, ja kaikki kierrokset pysyivät 58–59 sekunnin ympärillä. Viimeisellä kierroksella pyrin hakemaan lisää rytmiä, mutta loppukiri ei irronnut ihan toivotusti, missä varmasti näkyi vetoharjoittelun puute. Kello pysähtyi kuitenkin aikaan 4.55,21. Kisa oli elämäni toiseksi kovin tonnivitonen hallissa, ja se jäi vain sekunnin halliennätyksestä. En voinut olla pettynyt. Tiesin, että yhdellä 1500m:n harjoituksella olisin juossut hallienkkani.  

Sain varmistuksen ainoaan asiaan, jota hallista oikeastaan haettiin: Perusharjoittelussa oli edetty oikeaan suuntaan. Oli aika asettaa katseet kohti kevään harjoittelua.

Epäilevälle mielelle opetin vakiovastauksen vastaavia keskusteluja varten:

”What if you fall?
Oh, but darling, what if you fly?”

Uskoa omaan tekemiseen ja pirteitä lenkkejä kevään auringonpaisteessa!


Terveisiä Tampereen Pirkkahallista 1500m:ltä. Tykkään kisailla Pirkkahallissa, koska siellä kierroslasku on helppoa Kupittaan rataan nähden (170m), ja lisäksi Tampereella oli 2 erän verran juoksijoita, niin pääsi kisailemaan oikein kunnolla. Tästä on hyvä jatkaa kohti kevättä.





maanantai 7. tammikuuta 2019

Reipas


Olin jo pienenä reipas. Kotona oli kasvatettu siihen, mutta se oli myös osa luonnettani. 4-vuotiaana lauloin isäni serkun häissä ja 6-vuotiaana olin pettynyt, kun luulin, että pääsen esiintymään bändin kanssa, joka valmistui tulevaan keikkaansa meidän ruokaillessa siinä vieressä. En ollutkaan heidän laulaja.

Reippaus on tehnyt minusta uteliaan, ja olen aina nauttinut uusien ihmisten kohtaamisesta Suomessa ja ulkomailla. Uudet sosiaaliset tilanteet eivät ole pelottaneet, ja esiintymiseen kuuluvan jännityksen olen oppinut kääntämään voimavarakseni. No miten tämä sitten liittyy urheiluun?

Reippaalla voidaan tarkoittaa urheilussa myös juoksuharjoittelua, joka on matalatehoista vauhtikestävyysharjoittelua. Joku toinen kutsuu sitä pk2:ksi, vk1:ksi tai ala-vauhtikestävyydeksi. Se on ollut kuitenkin syksyn avain ja vähintään kerran kahdessa viikossa olen juossut 10-15 kilometrin reippaan. Se ei tietenkään yksin ole tehnyt ihmeitä, mutta se on parantanut aerobista perustaani.

Käytännössä tämä on tarkoittanut, että pystyn nykyisin juoksemaan 12-15 kilometrin reippaita samaa vauhtia kuin aiemmin 8-10 kilometrin vauhtikestävyysharjoituksia, eli alemmalla sykkeellä samaa vauhtia. Reipas on tuonut helppoutta ja taloudellisuutta juoksuuni, ja olen myös malttanut juosta reippaat riittävän hiljaa – aerobisella kynnyksellä tai vähän yli.

Joulua ennen kävin mattotestissä, ja se antoi vahvistuksen siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menty. Anaerobinen kynnys oli noussut, maksivauhti oli kovempi kuin aiemmin alemmalla hapolla ja hyppytestissä sain keskivertokestävyysjuoksijaa paremmat arvot. Juuri sitä ennen 10 kilometrin testijuoksun ennätys parani Ruissalon mäkisessä maastossa 1,5 minuuttia, ja tiesin, että nämä olivat parhaat joululahjat, joita toivoa.

Töitä riittää kuitenkin tehtävänä, ja työnteko on jatkunut joulun jälkeen tällä Espanjan Torreviejassa suolajärvien rannalla. Lenkkaria on laitettu jalkaan vielä hieman Suomen oloja enemmän, ja on ollut kiva saada seuraa kevyille lenkeille ja koviin harjoituksiin. Ehkä parhaita asioita leirielämässä ovat olleet lukemattomat keskustelut juoksemisesta, urheiluista ja elämästä yleensä.

Leiriä on jäljellä enää muutama päivä, ja jäljellä on vielä yksi kovempi harjoitus. Huomenna pöllyytän junaradan pohjaa 15 kilometrin reippaan verran, ja nautin suolajärvien tarjoamasta kosteasta ilmasta.  

Loppuun en voi olla toteamatta, että reipasta viikkoa juuri sinulle ja hyvää alkanutta vuotta. Tee uudesta vuodesta juuri näköisesi, ja panosta tärkeisiin asioihin ja ihmisiin. Jätä vähemmän huomiota niille asioille, joihin et voi vaikuttaa.

Lenkkimaisemat ovat olleet kohdallaan, ja La Matan alueella on voinut ihailla kallioiden jyrkkää pudotusta mereen.


Asuinalueemme uima-allas on ollut kovassa käytössä - ei uintia varten, vaan enemmin kylmäaltaana. Altaan ympärillä on ollut myös hyvä tehdä lihaskuntoa ja kuminauhajumppaa. Leirikommuuniin on siis kuulunut triathlonisti Janina Saarnio, juoksija Pauliina Oksanen ja hänen mies Jouni. 

Suolajärvien rannalla hiekka on välillä liian pehmeää, mutta ne sopivat hyvin kevyille lenkeille. 

Tällä junaradan pohjalla juostaan reipasta ja kovaa. Pohja on tasainen ja noin 3,5 kilometrin pituinen hiekkasuora.