tiistai 4. kesäkuuta 2019

Yhteenveto kevään kilpailuista: Juoksijan tiellä

Viikonloppuna pyörähti virallisesti kesä käyntiin, joten on hyvä tehdä lyhyt yhteenveto kevään kilpailuista. Portugalin leirin loppuosan pilasi ärhäkkä turistiripuli. Leirin viimeinen kova treeni jäi tekemättä, mutta toisaalta totaalinen useamman päivän lepo toimi myös palauttavana jaksona. Suomeen tulon jälkeen fokuksessa oli ruokahalun palauttaminen ja normaaliin harjoitusrytmiin palaaminen.

Treeni ja olo parani päivä päivältä. Jo päivää ennen Aurajoen yöjuoksua alkoi tuntua helpolta ja tiesin, että nyt saattaa lähteä. Ja kyllähän se lähti ihan kiitettävästi. Juoksu sujui hyvin, ja toiselle kierrokselle lähtiessä tiesin olevani kolmantena. Kärki ei ollut kaukana, ja niinpä lähdimme Amandan kanssa ottamaan Anna Vuorimaata kiinni. Selkä ei yhteisestä takaa-ajosta huolimatta lähestynyt, mutta se auttoi pitämään vauhdin yllä kympin raskaimmilla kilsoilla, jotka ainakin minulle olivat 7-9km välillä. Puoli kilsaa ennen maalia olin päättänyt aloittaa kirin, ja se toi tuloksena Aurajoen Yöjuoksun toisen sijan ja uuden kympin ennätyksen, 37.23. Yli 100 sekunnin ennätysparannus kympillä oli paras palkinto talven harjoittelusta, mitä toivoa.

Vain viikko Aurajoen Yöjuoksun jälkeen päästiin tositoimiin yksissä elämäni kylmimmissä SM-maastoissa, Janakkalan Kiipulassa. Juuri ennen naisten starttia alkoi vesisade ja myös rakeita tuli taivaalta. Sää oli kolea, ja tiedossa oli 6 kilometrin kisa erittäin mäkisessä maastossa. Rata kastui ja tuli kuraiseksi, ja se teki kisasta entistä rankemman. Itse en ollut täysin palautunut kympin kisasta, ja koko kisa tuntui helvetin kovalta rämpimiseltä. Kisan aikana varpaat hankautuivat niin pahasti, että isovarpaan kynnet lähtivät ja kävely seuraavina päivinä oli aika hankalaa. Kaikki, mitä edellinen viikonloppu oli antanut, oli vain kaukainen unelma tässä kisassa. Mietin itseksesi ”don’t take anything for granted” päti tähän erinomaisesti. Onnistuminen ekassa kisassa ei taannut mitään tähän kurapainin tuntuiseen SM-maastokisaan.

Mutta mikä ei tapa, vahvistaa. Vaikeat maastokisat olivat ennenkin vieneet eteenpäin. Jo keskiviikkona varpailla pystyi juoksemaan ja matka kohti kesää saattoi jatkua. Oli aika kääntää katseet kesän ratakisoihin. Sm-maastojen jälkeen jatkoin vielä mäkikautta, joka turistiripulin takia oli jäänyt suunniteltua lyhemmäksi. Mäkivedot ja puntti toivat taas askeleeseen sitä vahvuuden tunnetta, joka oli ollut hetken kadoksissa.

5*800m viimeistelyharjoitus Toukokuun kisojen 3000m:lle sai mut onnellisemmaksi kuin yksikään treeni tänä keväänä. Tein treenin Vuorimaan Annan kanssa, ja se onnistui erinomaisesti. Kaikki neljä vetoa kulkivat 2.47-2.44 välille. Viimeisen sai juosta täysiä, ja Anna veti ekan kiekan 76 sekuntiin ja mä jatkoin seuraavan 74 sekuntiin. Kello pysähtyi 2.30,2. Maassa makasi onnellinen juoksija. Vaikka ei ollut yhtään kisaa alla, juuri silloin olin maailman onnellisin. Miksi?

Syitä oli monia. Irtiottokyky oli hyvällä tasolla, ja se kertoi harjoittelun onnistuneisuudesta. Oli meneillään myös pahin allergia-aika, ja silti onnistuin harjoittelemaan suunnitellusti koko kevään. Kun katson peruutuspeiliin, muistissa oli monia vaikeita keväitä; Mykoplasma, kehukokuume ja ylikunto.

On helppo olla onnellinen onnistuneista tuloksista ja kisoista – niitä jokainen osaa arvostaa. Mutta juuri nyt olin onnellinen siitä matkasta, jonka olin saanut kulkea syksystä tähän päivään. Se oli ollut inspiroiva, kehittävä ja tuonut paljon uutta harjoitteluun. Olin saanut elää juoksija unelmaa – harjoitella terveenä koko talven. Sen eteen oli toki myös tehty töitä hartiavoimin jo parin vuoden ajan. Kun harjoittelu meni väsymyksen puolelle, siihen puututtiin heti. Tämä oli yksi tärkeä keino ehkäistä sairastelut.  

Ensimmäinen ratakisa kulki kovempaa kuin koskaan aiemmin kauden aloituskisa. Jouduin juoksemaan soolojuoksun B-erässä, ja keli oli tuulinen. Kello pysähtyi aikaan 10.34. Se ei tyydyttänyt, mutta se oli vähintään 8+ kauden aloitus.

Tästä on hyvä jatkaa kohti kesän kisoja. Olen saanut elää juoksijan unelmaa ja harjoitella terveenä. Se ei vielä takaa yhtään ennätystä tai onnistunutta kisaa, mutta se luo edellytykset juosta niitä. Nähdään radalla!

Valmiina Aurajoen Yöjuoksuun. Reitti oli taas kerran taianomaisen nopea ja sää huippu, 15 astetta lämmintä. Tulokset jäivät kiinni vain juoksijan kunnosta ;)

Aurajoen Yöjuoksun mitalikolmikko eli Amanda, Anna ja minä. Kisan jälkeen hymy oli herkässä ja fiilis katossa. 

Tätä on kisaileminen parhaillaan - nurmikko, rata tai asfaltti kutsuu maaliviivan ylityksen jälkeen kaikkensa antanutta juoksijaa. Juuri sillä hetkellä ei pysty ajattelemaan oikein mitään, mutta siellä ne endorfiinit alkavat jylläämään, kun syke ja hapot alkavat tasoittua.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Kevään teemat: rentous ja mäkivedot


Kevään treenit ovat sujuneet suunnitelmien mukaan. Pieni sairastelu toi viikon tauon harjoitteluun hallikauden jälkeen, mutta poskiontelotulehdus parani oppikirjamaisesti, ja 8 päivän päästä oltiin taas radalla, ja olo oli hyvä ja vahva.

Maalis-huhtikuun harjoitteluun on kuulunut paljon vauhdikkaampia vauhtikestävyysharjoituksia, ja mäkivetokausi polkaistiin käyntiin maaliskuun puolenvälin jälkeen. Vauhtikestävyysharjoitukset ovat sujuneet nousujohteisesti, ja niissä olen harjoitellut rentouden löytämistä viimeisillä kilometreillä. Silloin kun vastatuuli pistää parastaan ja hiekka pöllyää niin pirusti, niin puristamisen sijaan haen rentoutta. Askeleeseen on löytynyt väljyyttä ja henki on kulkenut paremmin muuten haastavissa olosuhteissa rasitusastmaatikolle (tie- ja siitepölyt).

Mäkivedot ovat varma kevään merkki ja niitä on ollut kiva tehdä, kun alla on kerrankin ehjä talvi ja kuntopohja alkaa olla mallillaan. Lyhyet mäkivedot toimivat nopeusvoimaharjoituksena, ja pidemmät vedot ovat olleet hyvä tapa kehittää hapenottokykyä. Olen tehnyt 100-300m mäkivetoja ja lauantaina on tarkoitus kurkistaa 400m mäkivetoihin Rio Secon mäessä. Olen siis Portugalin harjoitusleirillä, ja täältä löytyy vaikka kahden kilsan mäkiä, kun lähtee kaupungin ulkopuolelle mäkisempiin maastoihin.

Myös mäkivedoissa olen pyrkinyt löytämään rentouden nopean askelrytmin lisäksi. Silloin juoksu ei mene liian hapokkaaksi heti alussa, ja lennokkuus pysyy mukana. Viimeisen vedon on voinut sitten juosta kaasu pohjassa.

Tähän asti pisimmän mäkiharjoituksen tein Vaasan Piffimäessä, 10*300m hölkkäpalautuksella, ja mäkitreeniin sain kaveriksi myös myötätuulen, joka on aika harvinaista herkkua. Alkuun tein muutamat koordinaatiot ylämäkeen ja muutaman avausvedon tasaisella. Odotin, että tästä tulee varmaan kauheaa myrkkyä, mutta ei se sitä ollutkaan. Aloitin rennon kovaa, ja ajat paranivat hieman veto vedolta ja tuntuma koveni. Vasta kuudennen vedon jälkeen alkoi tulla happoa, ja viimeiseen annoin kaikkeni. Ja kyllähän se tuntui, mutta ei tappanut. Muistissa on niitäkin mäkitreenejä, jossa on ollut jäätävä hengittelemään polvien varaan ja ohi menevät autot ovat kysyneet, onko kaikki hyvin. Ja olen vastannut, että kaikki hyvin, vain astetta kovempi mäkitreeni alla. Tällöin tosin mäki oli pidempi ja jyrkempi – kyseessä oli Hervannan laskettelurinteen vieressä nouseva asfalttimäki. Ehkä myös kestävyys on niistä ajoista parantunut 😉

Mäkikaudella on kuitenkin muistettava, että kaikki harjoitukset eivät voi olla maksimikestävyysalueella. Silloin menee helposti yli. Se on kirjoitettu muistiin viime kevään opeista.

Portugalin auringon alla on siis kaikki hyvin. Treenit jatkuvat ja sää paranee: iltapäivällä luvassa 19 astetta, pilvetön taivas ja nopeustreeni.

Tsemppiä treeneihin myös sinulle ja ripaus rentoutta mukaan!


Terveisiä Vaasan Piffimäestä, edessä näkyy 300m metrin mäkivetomäki; se oli kuin tehty mäkivetoihin - nousi niin tasaisesti ja oli erittäin juostava.

Ensimmäistä kertaa pääsi myös juoksemaan kovan treenin ilman takkia, ja se on aina jees. 

Ja treenin jälkeen Värska maistui - sai kaikki hikoillut suolat takaisin :)




maanantai 4. maaliskuuta 2019

Hallikauden yhteenveto: Uskoa omaan tekemiseen


Hallikausi oli lyhyt, mutta nousujohteinen. Suomeen paluun kanssa oli hieman haasteita, ja ensimmäinen 3000 m kisa meni vähän unessa. Sen jälkeen löysättiin ruuvia vähän reilummin ja yhtäkkiä juoksu alkoi tuntua juoksulta myös Suomessa. 5*1000m treenin viimeinen tonni meni 3.20 ja en meinannut uskoa kelloani. Helppo viikko oli taannut sen, että oltiin takaisin siellä, missä kuuluikin. Juoksu tuntui vahvalta ja minä vein sitä, eikä se minua.

Toinen 3000 metriä sujui jo lähes omalla tasolla, ja se oli paras 3000m muutamaan vuosiin, vaikka ajassa ei vieläkään ollut hurraamista. 10.46. Koska tiesin, että tuo ollut parastani, ilmoittauduin mukaan myös Tampereen 1500 metrille. Kisojen välillä oli vain 5 kokonaista päivää, joten kunnon happoharjoitusta siinä ei ehtinyt tehdä, varsinkaan kun se olisi ollut talven ensimmäinen kova veto harjoitus. Niinpä muutaman vedon turvin lähdin epävarmoin mielin Pirkkahalliin 5 kierroksen hapenottokokeeseen.

Mieli oli epävarma, joka oli tullut jo kesällä tutuksi muista tonnivitosen kisoista. Myös silloin olin nousukunnossa, mutta silti mieli epäili onnistumista. Päätin kuitenkin lähteä yrittämään, olihan kyseessä lempparimatka, jolla olin elämässäni kisaillut kaikista eniten. Tiesin kyllä, miten se juostaan. Tiesin kolmannen neljänneksen kovuuden, ja taistelun rentouden ja happojen välillä - ne iskisivät myöhemmin, jos uskaltaisi aloittaa maltillisesti. Ehkä juuri siksi tämä matka sai mieleni niin epävarmaksi – se oli kuin kotikentällä juokseminen, eihän siellä halua epäonnistua edes huonona päivänä, eihän?

Juoksu kulki kuitenkin paremmin kuin saatoin odottaa. Lähdin rennosti matkaan, jotta hapot eivät iskisi liian ajoissa. Kolmannella kierroksella nousin lähemmäksi kärkeä ja meno tuntui vahvalta. Neljännellä ”kuoleman kierroksella” hapot tulivat tutuksi, mutta selvisin niiden kanssa, ja kaikki kierrokset pysyivät 58–59 sekunnin ympärillä. Viimeisellä kierroksella pyrin hakemaan lisää rytmiä, mutta loppukiri ei irronnut ihan toivotusti, missä varmasti näkyi vetoharjoittelun puute. Kello pysähtyi kuitenkin aikaan 4.55,21. Kisa oli elämäni toiseksi kovin tonnivitonen hallissa, ja se jäi vain sekunnin halliennätyksestä. En voinut olla pettynyt. Tiesin, että yhdellä 1500m:n harjoituksella olisin juossut hallienkkani.  

Sain varmistuksen ainoaan asiaan, jota hallista oikeastaan haettiin: Perusharjoittelussa oli edetty oikeaan suuntaan. Oli aika asettaa katseet kohti kevään harjoittelua.

Epäilevälle mielelle opetin vakiovastauksen vastaavia keskusteluja varten:

”What if you fall?
Oh, but darling, what if you fly?”

Uskoa omaan tekemiseen ja pirteitä lenkkejä kevään auringonpaisteessa!


Terveisiä Tampereen Pirkkahallista 1500m:ltä. Tykkään kisailla Pirkkahallissa, koska siellä kierroslasku on helppoa Kupittaan rataan nähden (170m), ja lisäksi Tampereella oli 2 erän verran juoksijoita, niin pääsi kisailemaan oikein kunnolla. Tästä on hyvä jatkaa kohti kevättä.





maanantai 7. tammikuuta 2019

Reipas


Olin jo pienenä reipas. Kotona oli kasvatettu siihen, mutta se oli myös osa luonnettani. 4-vuotiaana lauloin isäni serkun häissä ja 6-vuotiaana olin pettynyt, kun luulin, että pääsen esiintymään bändin kanssa, joka valmistui tulevaan keikkaansa meidän ruokaillessa siinä vieressä. En ollutkaan heidän laulaja.

Reippaus on tehnyt minusta uteliaan, ja olen aina nauttinut uusien ihmisten kohtaamisesta Suomessa ja ulkomailla. Uudet sosiaaliset tilanteet eivät ole pelottaneet, ja esiintymiseen kuuluvan jännityksen olen oppinut kääntämään voimavarakseni. No miten tämä sitten liittyy urheiluun?

Reippaalla voidaan tarkoittaa urheilussa myös juoksuharjoittelua, joka on matalatehoista vauhtikestävyysharjoittelua. Joku toinen kutsuu sitä pk2:ksi, vk1:ksi tai ala-vauhtikestävyydeksi. Se on ollut kuitenkin syksyn avain ja vähintään kerran kahdessa viikossa olen juossut 10-15 kilometrin reippaan. Se ei tietenkään yksin ole tehnyt ihmeitä, mutta se on parantanut aerobista perustaani.

Käytännössä tämä on tarkoittanut, että pystyn nykyisin juoksemaan 12-15 kilometrin reippaita samaa vauhtia kuin aiemmin 8-10 kilometrin vauhtikestävyysharjoituksia, eli alemmalla sykkeellä samaa vauhtia. Reipas on tuonut helppoutta ja taloudellisuutta juoksuuni, ja olen myös malttanut juosta reippaat riittävän hiljaa – aerobisella kynnyksellä tai vähän yli.

Joulua ennen kävin mattotestissä, ja se antoi vahvistuksen siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menty. Anaerobinen kynnys oli noussut, maksivauhti oli kovempi kuin aiemmin alemmalla hapolla ja hyppytestissä sain keskivertokestävyysjuoksijaa paremmat arvot. Juuri sitä ennen 10 kilometrin testijuoksun ennätys parani Ruissalon mäkisessä maastossa 1,5 minuuttia, ja tiesin, että nämä olivat parhaat joululahjat, joita toivoa.

Töitä riittää kuitenkin tehtävänä, ja työnteko on jatkunut joulun jälkeen tällä Espanjan Torreviejassa suolajärvien rannalla. Lenkkaria on laitettu jalkaan vielä hieman Suomen oloja enemmän, ja on ollut kiva saada seuraa kevyille lenkeille ja koviin harjoituksiin. Ehkä parhaita asioita leirielämässä ovat olleet lukemattomat keskustelut juoksemisesta, urheiluista ja elämästä yleensä.

Leiriä on jäljellä enää muutama päivä, ja jäljellä on vielä yksi kovempi harjoitus. Huomenna pöllyytän junaradan pohjaa 15 kilometrin reippaan verran, ja nautin suolajärvien tarjoamasta kosteasta ilmasta.  

Loppuun en voi olla toteamatta, että reipasta viikkoa juuri sinulle ja hyvää alkanutta vuotta. Tee uudesta vuodesta juuri näköisesi, ja panosta tärkeisiin asioihin ja ihmisiin. Jätä vähemmän huomiota niille asioille, joihin et voi vaikuttaa.

Lenkkimaisemat ovat olleet kohdallaan, ja La Matan alueella on voinut ihailla kallioiden jyrkkää pudotusta mereen.


Asuinalueemme uima-allas on ollut kovassa käytössä - ei uintia varten, vaan enemmin kylmäaltaana. Altaan ympärillä on ollut myös hyvä tehdä lihaskuntoa ja kuminauhajumppaa. Leirikommuuniin on siis kuulunut triathlonisti Janina Saarnio, juoksija Pauliina Oksanen ja hänen mies Jouni. 

Suolajärvien rannalla hiekka on välillä liian pehmeää, mutta ne sopivat hyvin kevyille lenkeille. 

Tällä junaradan pohjalla juostaan reipasta ja kovaa. Pohja on tasainen ja noin 3,5 kilometrin pituinen hiekkasuora. 


sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Just another week of good training


Kestävyysjuoksun ydin on nousujohteisuus viikosta toiseen. Pikavoittoja ei tässä lajissa jaeta eikä yksittäisiä kovia viikkoja kirjata Tilastopajaan. Kiireellä ei saa aikaan muuta kuin osaoptimointia, ja sen takia sanonta ”good things take time” pitää erityisen hyvin paikkaansa kestävyyslajeissa. 

Ajattelinkin avata tähän yhden juoksuviikon tekemistäni, joka on ollut vain yksi viikko muiden joukossa, mutta tärkeä juuri siksi, että se on ollut yksi viikko osana nousujohteista harjoittelua. 

Maanantai alkoi puolen tunnin aamulenkillä töihin. Maanantaisin ottaa joskus vähän päähän, sillä kiva viikonloppu vaihtuu arjen työntekoon, mutta aamulenkin aikana ajatukset on suunnattu jo viikon kivoihin juttuihin, ja puuro mustikkakeitolla ja raejuustolla höystettynä maistuu aina aamulenkin jälkeen erityisen hyvältä. Iltapäivällä on vuorossa päivän toinen kevyt lenkki 8 km, ja sen jälkeen fyssarijumpat ja liikkuvuusliikkeet täydentävät kevyen päivän harjoitusohjelman.

Tiistai-aamuna piti olla iskussa, sillä vuorossa oli 8 kilometrin vauhtikestävyysharjoitus ja puntti. Suolaharjauksesta huolimatta Kupittaan rinki on vähän liukas, mutta vk kulkee silti keskiverrosti ja kiihtyy loppua kohden. Sen jälkeen muutamat aktivaatioliikkeet salilla ja rautaa tankoon. On lyhyen maksivoimapuntin vuoro. Yhden jalan takakyykky ja glute bride ovat pääliikkeet ja molemmissa menee enkkapainot vikassa sarjassa, 65kg. Toistoja on vain 4-5 ja sarjoja 3. Tämän lisäksi verkat päälle, ja olen valmis suuntaamaan Helsinkiin työpäiväksi. Yleensä teen tällaiset pitkät treenit illalla, mutta Helsingin reissun takia se olisi mennyt turhan myöhään.

Keskiviikkona vuorossa on peruslenkki, ja tällä kertaa kilometrejä on 13km. OlympiaCast viihdyttää tätä muuten niin sateista ja pimeää lenkkiä, ja se on muutenkin ollut yksi lempipodcast, jota olen syksyn aikana kuunnellut. OlympiaCast on siis Suomen Olympiakomitean tuottama podcast-sarja huippu-urheilun tarinoista, ilmiöistä ja ihmisistä.

Torstaina vuorossa on nopeuspäivä, ja pitkien verkkojen ja koordinaatioiden lisäksi juoksen 5*200m rennosti. On myös Suomen itsenäisyyspäivä, joten glögi ja linnanjuhlat ovat illan ohjelmassa.

Perjantaina korvaan juoksukilometrit pyörän päällä, ja vahvistan keskivartalon lihaksia ja heikkouksia TRX:n, jumppapallon ja kuminauhojen avulla.

Lauantai-aamuna liukastelen aamulenkin mustalla jäällä, mutta onnistun pysymään pystyssä. Iltapäivällä vuorossa on 8*500m ja liukkauden, kovan sateen ja tuulen vuoksi hiekkatie vaihtuu lennosta halliin. 500 metriset on yksi lempiharjoituksiani harjoituskaudella, sillä siinä pääsee juoksemaan rennon kovaa ja pystyy myös samalla keskittymään askeleeseen. Ja onhan se myös kova vetotreeni😉

Vedot kulkevat kellon tarkasti 1.45-1.42 välille, vaikka en paljon väliaikoja katsele, vaan keskityn vain rentouteen ja siihen, että askelfrekvenssi olisi riittävä. Silloin askel tulee alle ja saan puntilla hankitun voimaa mukaan askeleeseen. Viidennen vedon jälkeen koen treenin alkaneen, kun maitohapot alkavat tuntua ja kaikki ympärillä tapahtuva on sulkeutunut pois ajatuksistani. On vain vedot, vesipullo ja mä. Viimeiseen vetoon lähden 'kaikki tai ei mitään' -asenteella ja tiedän, että enää ei tarvitse säästellä. Kello pysähtyy aikaan 1.33 ja jään maahan makaamaan. Hiljaa hymyillen nousen ylös ja totean treenin onnistuneen.

Sunnuntain pitkä lenkki kruunaa viikon, ja hyvässä seurassa ei edes haittaa, vaikka kastuu ehkä 10. kerran tällä viikolla. Sunnuntain loppupäivä sujuu palautellessa, ja chillaillessa, jotta on valmis seuraavaan kovaan treeniviikkoon. Nythän kyseessä oli keskikova-viikko, eli rytmitys on 2 kovaa ja yksi helppo viikko.

Näillä ajatuksilla toivotan sinulle hyviä ja nousujohteisia treenejä viikosta toiseen! Aivan oven takana on jo se päivä, 21.12., kun päivä alkaa tästä pitenemään ;)

On ollut ilo päästä mukaan Tean Vireään, johon kuuluu viisi eri lajin urheilijaa, kuten kanssani kuvassa oleva huippukova triathlonisti Astrid Snäll. Vireä on siis turkulainen hieronta- ja fyssaripalveluita tarjoava yritys, joka takaa vireämmän arjen.



torstai 1. marraskuuta 2018

Saako olla fiiliksissä? #puolimaraton


Istun sohvalla ja kirjoitan tätä kirjoitusta kynttilöiden valossa. Kellojen siirron myötä tuntuu, että joka lenkillä on pimeää. Silti hymyilyttää. Hymyilyttää se, että onnistuin voittamaan elämäni ensimmäisen puolikkaan kelpo ajalla 1.27.07. Matkalla jäi kaikki, mitä jätettävissä oli. Ei jäänyt jossiteltavaa, mikä oli ehkä parasta. Lähdin juoksemaan ennakkoluulottomasta ilman mitään ennakko-odotuksia, ja vauhti kesti loppuun asti.

Ehkä parasta oli se, että ensimmäistä kertaa ylikunnon jälkeen tai ylipäätään pitkään aikaan en odottanut mitään. Syksyn treenit olivat sujuneet nousujohteisesti, mutta en silti olisi uskonut, että juoksen 21 kilometriä 4:07 kilometrivauhtia, vaikka yhdysvaltainen vitosen tulosta peilaava kaava tätä tai hieman kovempaa ennustikin.

Oli myös hienoa uskaltautua epämukavuusalueelle ja debytoida puolimaratonilla. Edellisessä blogissa pohdin sitä, kumpi puolikkaalla tappaa matka, vauhti vai niiden yhdistelmä. Ja luulen löytäneeni vastauksen - niiden yhdistelmä. 21 kilometriä vaatii sitä, ettei juokse alussa itseltään jalkoja alta, vaan löytää rennon rytmin ja mahdollisesti myös juoksuporukan, joka auttaa vaikeiden kilometrien kohdalla. Vauhti ei tunnu alussa juuri miltään, mutta 15 kilometrin jälkeen se alkoi ainakin itsellä yllättäen tuntua, varsinkin kun siihen sattui muutama ylämäkikilometri. 18 kilometrin kohdalla alkoi tuntua toden teolla. Äidin vauhdikas kannustus lähestyvästä naisesta antoi voimia viimeisille kilometreille, ja kolmen hengen ryhmästä toinen mies vinkkasi mukaan, kun vaikeat hetket iskivät. Viimeisen kilometrin tiesin jaksavani tahdolla, mutta sinne piti selvitä ensin, ja kilpakumppania pakoon juokseminen oli hyvä keino siihen. Viimeisellä pitkällä suoralla löytyi voimia siirtyä mukaan vinkanneen miehen eteen, ja toinen ohi tuleva mies tarjosi kiriapua. Perinteistä mailerin terävää kiriä ei nähty, mutta ehkä puolimaratonilla riitti hieman maltillisempi kiri, jos sen aloitti jo useita kilometrejä ennen 😉

Muistan ajatelleeni monesti juoksun aikana, kuinka kiitollinen olen juuri nyt. Kiitollinen siitä, että tiedän tekeväni yhtä tämän kauden parasta juoksua. Onnellinen siitä, että olen saanut harjoitella terveenä viimeiset kuukaudet. Ja iloinen siitä, että tänään sattui olemaan minun pöljä päivä. Kiitollinen myös fyssarilleni Niklas Särkilahdelle, joka on tehnyt töitä pitkään kanssani, ja auttanut viemään vammojen ehkäisyn uudelle tasolle: Minulle tyypillisiä pieniä vammoja on pystytty ehkäisemään, ja on löydetty juoksunomaisia harjoituksia nilkkojen liikkuvuuden lisäämiseen ja jaloissa olevien puolierojen vahvistamiseen. Kiitollinen myös hierontayritys Vireälle, josta on saanut aina ajan nopeasti myös iltaisin, ja hieronta on aina mukautettu seuraavien päivien treenien mukaan. Kokonaisuudessaan onnistunut lihashuolto on mahdollistanut sen, että saatoin keskittyä siihen tärkeimpään eli laadukkaaseen juoksuharjoitteluun.

Lämmin kiitos kuuluu myös niille läheisille ihmisille, jotka ovat ”nostaneet ylös” vaikeina hetkinä ja iloinneet onnistumisen hetkillä kanssani. Iso kiitos tuesta kuuluu myös iskälle ja hänen maratoonareille, jotka ovat mahdollistaneet täysipainoisen juoksijan elämän. Viimeisinä, muttei vähäisempänä, ovat ne kaikki ihmiset, joiden kanssa olen saanut jakaa juoksemisen iloa lenkeillä, juoksukoulussa ja leireillä. Olette olleet korvaamattomia matkakumppaneita, joiden kanssa lenkki ei ole edes tuntunut lenkiltä. Nauru, ilo ja keskustelut juoksemisesta ovat antaneet paljon.

Joten mitäpä jos marraskuisena pimeänä päivänä otat seuraksi kaverin lenkille. Pimeyttä silloin tuskin huomaakaan 😉 Hyviä lenkkejä hyvässä seurassa pimeydestä huolimatta – tai oikeastaan juuri sen takia! Lenkin jälkeinen fiilis on aina yhtä hyvä, vuodenajasta viis. Tsemppiä!

Eka kymppi kulki melko rennnosti, varsinkin kun viiden kilomterin kohdalla sain kiinni hyvän porukan, jonka kanssa taitoimme koko loppumatkan.


Voittaminen maistuu hyvältä, varsinkin kun pääsimme iskän kanssa molemmat omissa sarjoissamme podiumille. Kankaanpään maraton oli ehdottoman hieno kokemus, ja nopea rata takasi sen, että aika ei jää kiinni kuin juoksijasta. Tästä on hyvä jatkaa peruskuntokauden harjoittelua. 


perjantai 19. lokakuuta 2018

Mailerista maratoonariksi


Jo muutamana syksynä olen haaveillut puolimaratonin juoksemisesta kauden lopuksi. Siitä ei kuitenkaan kannata lähteä edes haaveilemaan, jos ei ole terve. Tänä syksynä sain kilpailla loppukauden terveenä ja nousujohteisesti, ja vaikka se ei tuonut yhtään ennätystä, pääsin kilpailemaan lähempänä omaa tasoani ja kokemaan, millaista on juosta kovaa ja nauttia maitohapoista.

Korkeimmat maitohapot omalta kohdalta mitattiin varmaan SM-viesteissä 4*800m viestissä, kun viimeisellä 200 metrillä taistelin naama irvessä kilpakumppaneita vastaan. En ole varman kumpi voitti, minä vai hapot, mutta ainakin toin kapulan itselleni kesän kovinta vauhtia maaliin. Se ei tietenkään riittänyt tai tyydyttänyt, koska Turun pahin ja rakkain vihollinen Tampereen Pyrintö kuljetti kapulan himpun kovempaa maaliin kuin meidän joukkue ja olimme kuudensia. Myös viestihampaankoloon jäi siis jotain ensi vuotta ajatellen 😉Sm-viestien jälkeen vietin lyhyen urheilijan kesäloman Pariisissa, jonka jälkeen oli käärittävä hihat ja alettava hommiin, jotta puolimaratonhaave voisi toteutua tänä syksynä.

5 viikkoa on lyhyt aika harjoitella puolimaratonille, sillä merkittävään kestävyyskunnon parantamiseen tarvitaan ainakin 2-3 kuukautta. Se on kuitenkin ollut riittävän pitkä aika saada aikaan muutoksia kehossa, kun harjoittelussa on tehty merkittäviä muutoksia. 4 vuoden tauon jälkeen olen palannut punttiharjoittelun pariin, ja se on tuntunut hyvältä ja tuonut voimaa ja nopeutta askeleeseen. Voimaa on jalostettu nopeudeksi jokaviikkoisilla lyhyillä ja terävillä ylämäkivedoilla, ja treeni on sisältänyt aina ylämäkivedon parina rullauksen loivaan alamäkeen – ja tämä on selvästi auttanut siihen, että saan tuotua jalan tarpeeksi painopisteen alla, ja tällöin myös askelkontakti on ollut riittävän nopea.

Kolmantena uutena muutoksen piikkaripussiin on pakattua paljon pitkiä reippaita, joissa vauhti ei tapa vaan se matka. No ei ole sekään tappanut, päinvastoin piristänyt, mutta 12-15 km reippaissa on kyllä huomannut, että kyllä se harjoituksen kovuus on tullut sieltä matkan kautta. Ja MAF-testiharjoituksen perusteella (maili tasaisella vauhdilla) voin sanoa, että jo kolmessa viikossa aerobinen suorituskyky on parantunut: vauhti oli kasvanut 7 sekuntia per kilometri ja syke oli laskenut yhden pykälän. Eli vaikka 5 viikkoa on lyhyt aika kestävyysharjoittelussa, muutoksia kehossa voidaan saada aikaan jo sitä lyhemmässä ajassa, kun harjoittelu on johdonmukaista ja nousujohteisesta.

Viikonlopun puolimaratonin kovuutta pääsin kokeilemaan tämän harjoitusjakson kovimmassa harjoituksessa 4+3+2+1km, jossa kaikki vedot juostiin hieman arvioitua puolimaratonvauhtia kovempaa. Ja viimeisessä kilometrin vedossa pääsin juoksemaan rennon kovaa, joka sytytti mailerin sydämen. Treenin jälkeen tuntui, että en tarvitse loppuveryttelyä ollenkaan, koska maitohappoa ei tullut, mutta oli niin poikki 24 km päiväsaalista. Mutta vauhti ei tässäkään treenissä tappanut, vaan se oli se matka.

Lauantaina on siis aika lähteä ratkomaan, kumpi puolikkaalla tappaa - matka vai vauhti vai kenties niiden sopiva yhdistelmä? Tarkoitus on siis debytoida puolimaratonilla, vaikka kesän päätavoitteet siintävät kuitenkin edelleen radan kiertämisessä. Minusta ei siis aivan tullut maratonaaria, vain puolikas. Ehkä jonain päivänä kokonainen. Mutta ensin Kankaanpään maraton – show me the fast half maraton route! I’ll promise to do the rest.

Sm-viestijoukkueessamme juoksi itseni lisäksi Anni Räty, Amanda Virtanen ja Aino Paunonen. Sm-viestit on tunnelmaltaan kyllä huikea tapahtuma eikä viestien uusi syksyinen ajankohta ainakaan itseäni häirinnyt.

Värska Originaal ja Noname ovat olleet jokaisen lenkin kumppani. Toinen enemmän lenkillä, ja toinen sen jälkeen nestevajetta korjamassa.

Syksyn lenkkisäät ovat olleet huikeat. Aurinkoa ja lämpöisiä päiviä on riittänyt. Tämä kuva on Vaasasta, Suvilahden suoralta, joka on yksi lempi juoksupaikkojani Vaasassa, jossa tulee välillä viikonloppuja vietettyä.