keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Blogini on siirtynyt Juoksija-lehden päälle

Blogini on siirtynyt Juoksija-lehden päälle ja ensimmäisen blogi-kirjoituksen voit lukea Juoksija-lehden sivuilta. Siinä kerron, miten päädyin juoksun pariin ja mikä minua motivoi juoksijana.

Tervetuloa siis seuraamaan uutta Lenkkarit solmussa -blogiani. Blogin tarkoituksena on tarjota matka urheilijan ajatusmaailmaan sekä antaa vinkkejä juoksuharjoitteluun ja arjen hyvinvointiin liittyen. Ensimmäisen blogi-kirjoituksen voit lukea täältä.

Jatkossa blogitekstini löytyvä täältä.

https://www.juoksija-lehti.fi/category/johannasallinen-blogi/


Uusimmassa blogitekstissä kirjoitin työmatkajuoksemisesta. Kuva: Ari Hyytiäinen.

tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuosi 2019: Perusasioiden äärellä


Vuosi 2019 on lopuillaan ja uudet kujeet odottavat oven takana. Vuosi 2019 oli minulle monella tavalla antoisa: Sain elää juoksijan unelmaa, harjoitella terveenä. Opin siitä, millainen treenirytmitys toimii ja mikä ei. Niin töissä, vapaa-ajalla kuin kilparadoilla sain elää sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka antavat minulle enemmän energiaa kuin ottavat. Kesällä sain saattaa kaksi tärkeää ystävääni avioliiton satamaan. Syvensin osaamistani markkinoinnin ja liiketoiminnan parissa. Opin priorisoimaan, sanomaan ei ja löytämään aikaa juuri minulle tärkeille asioille.

Monesti sanotaan, että perusasiat pitää olla kunnossa, jotta voi alkaa hifistelemään. Tämä pätee oman kokemukseni mukaan ainakin urheiluun ja työelämään. On turha tehdä liian monimutkaisia ja vaikeita harjoituksia, jos peruskunto ei riitä niistä palautumiseen. Vuosi 2019 oli tältä osin paljon perusasioiden tekemistä, mutta pyrin tekemään ne hyvin. En kirjoita tähän erinomaisesti, koska kulunut vuosikymmen on opettanut, ettei tarvitse tavoitella täydellistä. Asiat pitää tehdä hyvin ja viimeisen päälle, mutta inhimillisyys ja virheet tekevät elämästä lopulta värikkään ja elämisen arvoisen.

Vuonna 2019 harjoittelin reilut 500 tuntia ja juoksin noin 3800 kilometriä. Tähän päälle tuli reilu 40 tuntia pyöräilyä, cross traineria ja vesijuoksua. Punttia ja lihaskuntoa tein lisäksi noin 60 tuntia. Tähän päälle tulee liikkuvuusharjoittelu, koordinaatiot, hypyt ja kaikki lihashuolto. Yksikään viikko ei ollut älytön (kovia harjoitusviikkoja oli kylläkin), mutta sitä tärkeämpää oli palautua kovien harjoitusten välissä ja pystyä noudattamaan harjoitussuunnitelmaa lähes 100%.

Kävin joulun alla tasotestissä samassa paikassa kuin tasan vuosi sitten, ja se kertoi, että voimaominaisuudet ovat parantuneet samalla kuin aerobinen kynnys oli noussut uudelle tasolle alemmilla hapoilla. Anaerobisella kynnyksellä hapot olivat alemmat, ja maksimaalinen suorituskyky oli parantunut. Anaerobinen kynnys ei aivan ollut noussut seuraavalle tasolle, mutta sen vahvistamiseen jäi töitä sitten keväälle. Testitulokset kertoivat, että perusasioiden tekeminen oli tuottanut tulosta 😉

Perusasioiden tekeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin tehnyt harjoitukset sinnepäin, vaan päinvastoin. Olen tehnyt jokaisen harjoituksen mahdollisimman hyvin ohjelman mukaan. Vauhtikestävyys on eri asia kuin maksikestävyys. Sama harjoitus ei kehitä näitä molempia ominaisuuksia. Jo vuosia sitten Portugalin auringon alla opittu lause tuli taas monesti mieleeni: On tärkeää ymmärtää, mitä jokaisella harjoituksella haetaan.  

Vuonna 2019 opin myös rentouden merkityksestä kestävyysjuoksussa. Kovimmissa treeneissä oli ohje, että lopun saa mennä niin kovaa kuin menee, mutta puristaa ei saa. Naama ei saa mennä irvistykseen. Rentouden oppiminen on tuonut juoksuun helppoutta ja vahvuutta. Kun oppii juoksemaan vastatuuleen rennon kovaa hankalissakin olosuhteissa, on sitä mahdollista siirtää kisasuorituksiin.

Vuosi 2019 on ollut kaikin puolin antoisa ja olen saanut nauttia juoksijan matkasta. Haluan kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jota ovat tehneet tästä matkasta mielenkiintoisen ja antoisan. Kiitos vanhemmilleni, läheisilleni ja tukijoilleni kuluneesta vuodesta. Haluan myös kiittää juuri sinua, joka luet tätä tekstiä ruudun toisella puolella. Toivon, että olen pystynyt antamaan inspiraatiota ja herättämään ajatuksia.

Ensi vuodesta eteenpäin kutsun sut lukemaan tarinoitani Juoksija-lehden alta eli mut on valittu ensimmäiseksi Juoksija Ambassadoriksi ja blogini tulee siirtymään Juoksija-lehden alle (tulen linkittämään uuden blogi-sivuston, kun se on livenä). Sen lisäksi pidän kerran kuussa Juoksurinki-juoksuharjoituksia Turun Kupittaalla: https://www.juoksija-lehti.fi/juoksurinki/

Näiden ajatusten myötä haluan toivottaa onnea, menestystä ja terveyttä vuoteen 2020! Tehdään perusasiat hyvin, ja löydetään aikaa tärkeille asioille ja ihmisille. Uskon, että sillä reseptillä nautitaan elämästä myös uudella vuosikymmenellä!

Vuodesta 2020 eteenpäin juoksukuulumisiani voi seurata Juoksija-lehden alta, jossa alan pitää blogiani. Lisäksi olen pitänyt Juoksurinki-harjoituksia Turun Kupittaalla syksystä alkaen. Jokaisella kerralla on eri teema, ja ne ovat kaikille avoimia ja ilmaisia, joten lämpimästi tervetuloa mukaan!




torstai 21. marraskuuta 2019

Seesteistä ja askeettista samaan aikaan #puolimaraton

Juoksin Kaarinassa toisen puolimaratonin ja voitin sen uudella ennätykselläni 1.25.22. Ennätys parani 1.45 ja tavoitteissa oli kovempikin tulos, mutta haastava sää teki juoksusta raskaan, erityisesti toisesta kierroksesta. Halusin vielä tässä kirjoituksessa palata puolimaratonin tunnelmiin, olihan se yksi parhaista juoksuistani tällä kaudella ja kaiken puolin hyvä suoritus.

Valmistauduin puolimaratoniin 4 viikon harjoitusjaksolla pitkän ratakauden ja viikon ylimenokauden jälkeen. Irtiottokyky oli kunnossa, tänä aikana piti vain saada mara-askel esiin ja totuttaa elimistöä tasaiseen vauhdinpitoon ja iskutukseen.

Viime vuoden tapaan puolimaratoniin valmistautuminen oli osa syksyn perusharjoittelua, ja siihen kuului pitkiä reippaita vk-harjoituksia, lyhyitä ylämäkiä ja perusvoimaharjoittelua. Näiden lisäksi pitkä lenkki tehtiin pk2- vauhdilla, ja viikkoon kuului useita kevyitä lenkkejä. Harjoitusjakso sujui nousujohteisesti ja viimeistelyharjoitus 4km +3km +2km + 1km antoi esimakua tulevasta.

Palauttavalla jaksolla ennen puolimaratonia olin kuitenkin hyvin väsynyt, ja tajusin, että harjoittelua pitää edelleen keventää. Pikkuhiljaa juoksuvire alkoi palata ja jalat kevenivät kohti puolimaratonia. Kävin tulevaa kisaa läpi, ja koitin löytää juoksufiilistä ja taistelumieltä – josta oli kyllä sateessa ja tuulentuiverruksessa hyötyä. Tänä kesänä pidemmillä ratamatkoilla olin huomannut, että henkisellä valmistautumisella on sitä isompi rooli, mitä pidempi kisa, mitä huonompi sää ja mitä oletettavammin joutuu vetonaisen roolin. Ratakymppi helteessä ja omalla vedolla oli itselle henkisesti kovin kilpailu tänä kesänä.

Puolimaratonin lähtöviivalla olin virtaa täynnä ja valmis juoksuun. Kisa lähti liikkeelle hyvin ja löysin porukan, jossa juosta. Neljän minuutin ympärillä pyörivät kilsat menivät vaivattomasti ja juoksu tuntui helpolta ja vahvalta. 5-6 kilometrin kohdalla siirryin vetonaisen paikalle ja pidin vauhtia suunnitelman mukaan. Lenkin lopussa olevalla 3,5 kilometrin vastatuuliosuudella jouduin edelleen tehdä hommia, mutta tietoisesti rentoutin juoksua hieman, jotta kaikki voimat eivät kuluisi tällä reitin haastavimmalla osuudella.

Hieman ennen puolivälin krouvia sain Kaitsusta vetoapua, ja vauhti hieman kasvoi. Yhtäkkiä ryhmä oli hajalla, ja toiselle kierrokselle lähdin Kaitsun beesissä. En kuitenkaan tässä beesissä täysin pysynyt, ja ero edellä meneviin kasvoin muutamiin kymmeniin metreihin. Tein kuitenkin koko ajan töitä sen eteen, ettei ero kasvaisi. Toisella kierroksella tuli hengitysvaikeuksia, ja hengitys meinasi mennä heti pinnalliseksi ja vinkuvaksi, jos juoksu ei ollut riittävän rentoa. Siinä koitin sitten vesisateessa juosta mahdollisimman rennosti, lisätä rytmiä, jotta saisin edellä menevät kiinni ja luoda uskoa itseeni, että edelleen johdan tätä kisaa. ”Ei tää niin paskasti mee, vaikka helvetin raskaalta tuntuu, kun ei voi edes puristaa” ajattelin mielessäni.

Viimeisellä vastatuuliosuudella tein kaikkeni, ettei vauhti tipu ja henki lopu. Kaikesta siitä, jota olin vuoden aikana harjoitellut, oli hyötyä: Rennosta askeleesta erityisesti vastatuuleen juostessa ja voimaharjoittelusta. Niiden avulla juoksu tuli loppuun asti, ja vikan kilsan sain puristettua 3:56. Maalissa en meinannut pysyä pystyssä. Kaikki oli jäänyt radalla, mitä tänään annettavissa oli. Tämä oli myös pisin kauteni, kilpailukausi oli alkanut huhtikuun lopussa, ja sen jälkeen olin tehnyt joka päivä kaikkeni, jotta kehittyisin juoksijana ja rikkoisin ennätykseni. Oli lupakin olla vähän väsynyt tämän viimeisen koettelemuksen jälkeen.

Voitto ja ennätys alkoivat kirkastua seuraavien minuuttien aikana. Olin onnistunut tänään olosuhteisiin nähden hyvin. Puolimaratonissa oli jokin oma viehätyksensä: siihen kuuluu juoksun seesteisyys ja askeettisuus. Seesteisyydellä tarkoitan sitä, että puolikkaalla juoksu tuntuu alussa helpolta ja eleettömältä. Askel rullaa ikään kuin itsestään ja mieli on tyyni. Juoksu soljuu eteenpäin, ja voi kokea juoksemisen helppouden. Itsellä tämä tunne tulee osin myös siitä, että olen juossut paljon sähäköitä keskimatkoja, jossa häviää kisan, jos ei ole heti mukana, kun kärjessä nykäistään.

Seesteisyyden tunne häviää jossain kohdin, ja tilalla tulee askeettisuus. Siinä kohdin juuri mikään ei tunnu hyvältä. Maitohappo jyllää jaloissa, helppoutta tuntuu vain alamäissä ja jokaisen kilometrin eteen joutuu tekemään töitä. Sana ”raasto” astuu kuvaan, ja pitää vain jaksaa, vaikka tuntuu, että voisi lopettaa samaan paikkaan. Mieleen hiipii kysymys, mitä järkeä tässä on? Kisassa ajattelee, ettei ikinä uudestaan ja loppuverralla miettii jo, että koska seuraava kisa on. Tuntuu, että tämä vaihe on se juoksun opettavaisin vaihe. Se kasvattaa sisua ja luonnetta, ja saa endorfiinit virtaamaan myöhemmin.

Ehkä siinä piilee myös puolimaratonin koukuttavuus. Ei ole parempaa, kun itsensä voittaminen ja omien rajojen ylittäminen, kun on ensin taistellut maitohappojen ja väsymyksen kanssa.


Kuva on Kaarinan syysmaratonin ensimmäiseltä kierrokselta ja ryhmä on vielä hyvin kasassa. Tässä kohdin juoksu tuntuu vielä helpolta ja seesteiseltä, ja kaikki etenee hallitusti suunnitelman mukaan. Kuva: Miska Koivumäki.


Raasto on takana päin ja pikkuhiljaa alkaa myös hymyilyttämään. 

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Terveisiä ratakympiltä ja kulkua keskimatkoilla


Loppukesän kisat sujuivat nousujohteisesti, ja erityisesti viimeisistä kisoista kirjattiin iso plussa harjoituspäiväkirjaan. Kokonaisuudessaan sain kilpailla koko kesän ennätystasolla kaikilla matkoilla, ja vastaavaan en ole koskaan pystynyt ennen: en ole koskaan kilpaillut kaikilla matkoilla (800-10 000m) enkä pystynyt juoksemaan kaikilla matkoilla aikaa, joka on ennätys tai jää enintään sekunnin kyseisen matkan ennätyksestä. Otetaanpa lyhyt katsaus loppukesän kisoihin.

Aloitetaan ratamatkojen kuninkaasta, 10 000m:stä. Sillä matkalla mun ei pitänyt koskaan juosta radalla, mutta oikeastaan odotin innolla tätä matkaa, sillä olin joutunut jättämään sen väliin heinäkuussa. Tilastopajacupin 10 000m järjestettiin päivän kuumimpaan aikaan elokuun viimeisenä viikonloppuna. Valmistuin kisaan hyvin ja erityisesti henkisen puolen valmistautuminen auttoi kisan vaikeimpina hetkinä 4-8km välillä. Ja kyllähän se oli aikamoista raastoa: 4 km jälkeen varvas alkoi hangata ja sattui joka askeleella, juoksin kivun läpi. 5 kilometrin kohdalla helteinen keli lisäsi ahdistusta, mutta sekin oli selätettävä. 6 ja 7 kilometrin välillä aloin juosta 500m vetoja, se tuntui sopivalta matkalta, kun kierrosmittari näytti liian monta kierrosta jäljellä. 7km kohdalla päätin, että alkaa 3 000m kovin kisa, jossa olen ikinä ollut. Mielessäni mietin, että jalat ovat tällä kolmosella erityisen tukkoiset ja hengitys lähdössä jo tapissa, mutta silti oli taisteltava 7,5 kierrosta.

Yhtäkkiä 8 kilometrissä kaikki kivut olivat unohtuneet, koska aloin saada edessäni olevia muutamia juoksijoita kiinni ja yhtäkkiä tunsin juoksevani euforiassa. Tiesin, että viimeisen 2 kilometriä jaksaisin, ja se tulikin täysin tavoitevauhtia ja viimeinen 400m mailerimaisesti 82 sekuntiin. Debyytti-hellekympin aika oli 38.51 eikä se tyydyttänyt ajallisesti, mutta olin uskaltautunut epämukavuusalueelleni ja onnistunut juoksemaan haastavissa olosuhteissa omalla vedolla ok-ajan. Kympin kärpänen oli sittenkin puraissut hieman: olihan tässäkin lajissa oma viehättävyytensä. Nyt tiesin, millaista oli juosta ratakymppi. Tämän jälkeen yksikään ratamatka ei tuntunut enää pitkältä.

Kympin jälkeen vuorossa oli kahden viikon päästä Ylivieskan SM-viestit ja naisten 4*800m. Kympiltä kasille ei ollut ihan optimaalisin yhdistelmä, mutta onnistuin siinä aikas hyvin. Espoon Motonet GP (2.21) oli jo antanut viitteitä, että nopeusominaisuudet olivat pysyneet hyvällä tasolla, vaikka kasin harjoituksia oli tehty yksi ennen kumpaakin kisaa. Ylivieskassa pääsin juoksemaan lempipaikallani eli aloittamaan viestin. Siinä oli sopivaa sähinää juuri minulle 😉 Ensimmäisen kierroksen käynnistelin koneita ja juoksin tarkkailuasemissa. 300m kohdalla olin päättänyt lähteä kiristämään ja kiri alkoi purra ja etusuoralla nousin kilpailun neljänneksi ja toin viestin vaihtoon 4. Viesti oli loppuun asti huippujännä, sillä olimme koko ajan lähellä mitalia, mutta tällä kertaa se ei ihan riittänyt ja IK Falken nappasi pronssin edestämme ja olimme neljänsiä. Kun SM-mitali jää noin lähelle, se harmittaa aina. Itse onnistuin juoksemaan kesän parhaan kasin vahvalla lopulla (2.20,8), joten en voinut olla kovin pettynyt.

Kirsikkana kermakakkuun tuli kesän viimeinen 1500m kisa, johon sitten vihdoin saatiin ”vähän” viileämpää keliä. Kun olisin toivonut kaikille 5000 & 10 000m kisoihin hieman viileämpää keliä, niin nyt sitten taukomaton vesisade sai Paavo Nurmen Stadionin lähes tulvimaan, tuuli ulvoi aamusta alkaen ja lämpömittari näytti 11. Oli aika laittaa kaikki peliin viimeistä kertaa tänä kesänä radalla, keskityttävä olennaiseen ja ajateltava positiivisesti: sade ja syksy ainakin laskivat hieman siitepölyjä. Toisin kun monissa tämän kesän kisoissa, kohdalleni sattui täydellinen beesi: Milla Kasurinen teki tarkkaa työtä ja nakutti tasaisia 76 kierrosaikoja. Lopussa en aivan saanut Millaa kiinni, ja jäin hänestä hieman yli sekunnin. Kello pysähtyi 4.46,23. Viimeisellä 500 metrillä oli tullut sekunti liikaa ja aika jäi uupumaan 0,34 sekuntia omasta ennätyksestä.

Ratakausi oli päättynyt siis ennätyskuntoon, mutta 6 vuoden takainen ennätys jäi niukasti uupumaan. Mietin, että tämä oli kovin 1500m näin vaikeissa oloissa, mitä olen ikinä juossut. Säätä ei kuitenkaan kirjattu Tilastopajaan, joten ennätys jäi odottamaan ensi kesää.

Nyt katseet on käänneety kohti syksyn puolimaratonia ja se on tehnyt syksyn harjoittelusta hauskaa ja eri tavalla haastavaa - pitkät vk:t, lyhyet mäkivedot ja reippaat pitkät lenkit ovat tuoneet taas harjoitteluun uutta virtaa pitkän kilpailukauden jälkeen.

Ja mikäs näissä syksyisissä keleissä on juosta pidempiä vauhtitreenejä! Pirteitä lenkkejä luonnon väriloistossa!






Terveisiä syksyisiltä lenkeiltä Aurajoen rannalla - se on yksi ehdoton lempitreenipaikkani ja siellä pääseen nopeasti pakoon kaupungin hälinää keskelle luontoa. Kuvat: Niko Niinivirta.




keskiviikko 14. elokuuta 2019

The art of competing - kesän kisat osa 1

Viime viikonloppuna osallistuin veteraanien SM-kisoihin, ja voitin oman ikäsarjani (N30) 5000m. Osallistuin kisaan oikeastaan vain siksi, että vitosen kisoja on Suomessa tarjolla vähän, ja tämä oli tarjolla kotikaupungissani Turussa. Helteessä yksin vedolla juostu aika ei tyydyttänyt, joten mitalikahvit jäivät odottamaan seuraavaa kertaa.
Kesä ei ole sujunut täysin suunnitelmien mukaan, vaikka taskussa on yksi ennätys 3000m:ltä ja ennätyksen sivuaminen 5000m:llä. Aiempina vuosina nämä olisivat olleet isoja juttuja, mutta hyvin sujuneen harjoituskauden jälkeen odotukset ovat olleet korkealla. Kaapissani oleva ennätysshampanja odottaa edelleen parempia tuloksia, jotta se korkataan. Se odottaa tuloksia, jotka ovat kunnon mukaiset ja joihin olen tyytyväinen.  
Heinäkuussa sain mystisen ylähengitysinfektion, ja se pakotti jättämään väliin 10 000m kisan, jossa oli tarkoitus yrittää suoraa rajaa Kalevan kisojen vitoselle, joka kympillä (38.00) oli vitosta (17.30) selvästi helpompi. Moni muu kilpasisko oli tehnyt vitosen suoran rajan kympillä, ja oma ranking-aikani ei riittänyt mukaan vitoselle. Niinpä katseet oli käännettävä loppukesän kisoihin.
Kuten tekstin otsikkokin viittaa, kilpailukausi on kuin nuoralla tasapainoilua ja vaatii erityistä huomiota harjoitteluun ja kilpailemiseen: Mitkä kilpailut valitaan, onko siellä sopivaa vetoapua ja miten paljon matkustus kisapaikalle rasittaa? Mitä ja miten harjoitellaan kilpailuiden välissä? Miten varmistetaan kisoista palautuminen ja ehkäistään vammat, kun kuitenkin kisojenkin välissä pitää harjoitella, jotta kuntopohja kestää ja jalostuu kesän aikana? Miten pidetään mieli virkeänä ja henkinen kapasiteetti täydessä iskussa jokaiseen kisaan? Miten huomioidaan allergian aiheuttama lisäkuormitus, jotta elimistön kokonaiskuormitus pysyy aisoissa?
Kilpailukausi on kaikkien näiden asioiden huomioimista ja niiden välillä tasapainoilemista. Itse kilpailutulokseen vaikuttaa näiden asioiden lisäksi moni muu tekijä, kuten päivän kunto, sääolosuhteet (erityisesti tuuli lisää allergeenejä) ja itse kilpailussa onnistuminen. Ei kuulosta ihan yksinkertaiselta, vai mitä sanot?
Joku voisi todeta, että kilpaurheilu on aikamoista tasapainottelu tieteen ja tunteen välillä. Ja sitähän se on myös omalla kohdalla ollut: harjoittelu on ollut hyvin suunnitelmallista, tieteellistä ja myös muun elämän huomioivaa koko kauden. Monia pieniä asioita on kehitetty ison kuvan ohella, ja esimerkiksi tekniikkaan, palautumiseen ja siihen, miten mikäkin harjoitus viedään läpi, on kiinnitetty huomiota; ei ole sama asia juokseeko vikan tonnin vk:ssa 3.45 vai 4.00 vaikka kulkua olisi.
Tieteellisyys on auttanut myös huomaamaan, millaiset harjoitukset toimivat minulla ja mitkä ovat heikkouksiani - erityisesti kilpailukauden harjoittelussa. Yhtenä niistä voin mainita sen, että onnistun kovissa maksimikestävyys-harjoituksissa ”liian” hyvin. Saan niissä lähes kisanomaisesti irti, mikä on tietenkin hyvä asia, mutta ne vievät sitten myös aikaa palautua ja ovat pois muilta kehittäviltä harjoituksilta. Näitä harjoituksia on tehty tänä kesänä vain muutama, mutta sama ”ongelma” on tullut esiin jo aiempina kesinä. Ja myönnän kyllä, vetoharjoitukset ovat lemppareitani, mutta olen opetellut pitämään myös muista harjoituksista.
Eräs ystäväni on todennut kestävyyjuoksusta "lajin helppous viehättää". Pystyn allekirjoittamaan toteamuksen, mutta haasteista ja oman itsensä ylittämisestä olen pitänyt aina. Niinpä työt jatkuu ja katseet on suunnattu loppukesän kisoihin. Seuraavaksi vauhtia haetaan alimatkalta 800m:ltä Espoon Motonet GP:stä sunnuntaina 18.8. Kesää on siis vielä jäljellä, joten nautitaan siitä loppuun asti!
Värska Originaal maistuu ennen treenejä ja erityisesti niiden jälkeen. Se on varmistanut lihasten palautumisen koko kesän ajan. 



Terveisiä SAUL-kisoista viime viikonlopulta. Kisan jälkeen ei oikein meinannut hymyilyttää, mutta ehkä vitonen toimi kovana treeninä ja auttoi pääsemään raastamisen makuun heinäkuisen flunssan jälkeen. 


tiistai 4. kesäkuuta 2019

Yhteenveto kevään kilpailuista: Juoksijan tiellä

Viikonloppuna pyörähti virallisesti kesä käyntiin, joten on hyvä tehdä lyhyt yhteenveto kevään kilpailuista. Portugalin leirin loppuosan pilasi ärhäkkä turistiripuli. Leirin viimeinen kova treeni jäi tekemättä, mutta toisaalta totaalinen useamman päivän lepo toimi myös palauttavana jaksona. Suomeen tulon jälkeen fokuksessa oli ruokahalun palauttaminen ja normaaliin harjoitusrytmiin palaaminen.

Treeni ja olo parani päivä päivältä. Jo päivää ennen Aurajoen yöjuoksua alkoi tuntua helpolta ja tiesin, että nyt saattaa lähteä. Ja kyllähän se lähti ihan kiitettävästi. Juoksu sujui hyvin, ja toiselle kierrokselle lähtiessä tiesin olevani kolmantena. Kärki ei ollut kaukana, ja niinpä lähdimme Amandan kanssa ottamaan Anna Vuorimaata kiinni. Selkä ei yhteisestä takaa-ajosta huolimatta lähestynyt, mutta se auttoi pitämään vauhdin yllä kympin raskaimmilla kilsoilla, jotka ainakin minulle olivat 7-9km välillä. Puoli kilsaa ennen maalia olin päättänyt aloittaa kirin, ja se toi tuloksena Aurajoen Yöjuoksun toisen sijan ja uuden kympin ennätyksen, 37.23. Yli 100 sekunnin ennätysparannus kympillä oli paras palkinto talven harjoittelusta, mitä toivoa.

Vain viikko Aurajoen Yöjuoksun jälkeen päästiin tositoimiin yksissä elämäni kylmimmissä SM-maastoissa, Janakkalan Kiipulassa. Juuri ennen naisten starttia alkoi vesisade ja myös rakeita tuli taivaalta. Sää oli kolea, ja tiedossa oli 6 kilometrin kisa erittäin mäkisessä maastossa. Rata kastui ja tuli kuraiseksi, ja se teki kisasta entistä rankemman. Itse en ollut täysin palautunut kympin kisasta, ja koko kisa tuntui helvetin kovalta rämpimiseltä. Kisan aikana varpaat hankautuivat niin pahasti, että isovarpaan kynnet lähtivät ja kävely seuraavina päivinä oli aika hankalaa. Kaikki, mitä edellinen viikonloppu oli antanut, oli vain kaukainen unelma tässä kisassa. Mietin itseksesi ”don’t take anything for granted” päti tähän erinomaisesti. Onnistuminen ekassa kisassa ei taannut mitään tähän kurapainin tuntuiseen SM-maastokisaan.

Mutta mikä ei tapa, vahvistaa. Vaikeat maastokisat olivat ennenkin vieneet eteenpäin. Jo keskiviikkona varpailla pystyi juoksemaan ja matka kohti kesää saattoi jatkua. Oli aika kääntää katseet kesän ratakisoihin. Sm-maastojen jälkeen jatkoin vielä mäkikautta, joka turistiripulin takia oli jäänyt suunniteltua lyhemmäksi. Mäkivedot ja puntti toivat taas askeleeseen sitä vahvuuden tunnetta, joka oli ollut hetken kadoksissa.

5*800m viimeistelyharjoitus Toukokuun kisojen 3000m:lle sai mut onnellisemmaksi kuin yksikään treeni tänä keväänä. Tein treenin Vuorimaan Annan kanssa, ja se onnistui erinomaisesti. Kaikki neljä vetoa kulkivat 2.47-2.44 välille. Viimeisen sai juosta täysiä, ja Anna veti ekan kiekan 76 sekuntiin ja mä jatkoin seuraavan 74 sekuntiin. Kello pysähtyi 2.30,2. Maassa makasi onnellinen juoksija. Vaikka ei ollut yhtään kisaa alla, juuri silloin olin maailman onnellisin. Miksi?

Syitä oli monia. Irtiottokyky oli hyvällä tasolla, ja se kertoi harjoittelun onnistuneisuudesta. Oli meneillään myös pahin allergia-aika, ja silti onnistuin harjoittelemaan suunnitellusti koko kevään. Kun katson peruutuspeiliin, muistissa oli monia vaikeita keväitä; Mykoplasma, kehukokuume ja ylikunto.

On helppo olla onnellinen onnistuneista tuloksista ja kisoista – niitä jokainen osaa arvostaa. Mutta juuri nyt olin onnellinen siitä matkasta, jonka olin saanut kulkea syksystä tähän päivään. Se oli ollut inspiroiva, kehittävä ja tuonut paljon uutta harjoitteluun. Olin saanut elää juoksija unelmaa – harjoitella terveenä koko talven. Sen eteen oli toki myös tehty töitä hartiavoimin jo parin vuoden ajan. Kun harjoittelu meni väsymyksen puolelle, siihen puututtiin heti. Tämä oli yksi tärkeä keino ehkäistä sairastelut.  

Ensimmäinen ratakisa kulki kovempaa kuin koskaan aiemmin kauden aloituskisa. Jouduin juoksemaan soolojuoksun B-erässä, ja keli oli tuulinen. Kello pysähtyi aikaan 10.34. Se ei tyydyttänyt, mutta se oli vähintään 8+ kauden aloitus.

Tästä on hyvä jatkaa kohti kesän kisoja. Olen saanut elää juoksijan unelmaa ja harjoitella terveenä. Se ei vielä takaa yhtään ennätystä tai onnistunutta kisaa, mutta se luo edellytykset juosta niitä. Nähdään radalla!

Valmiina Aurajoen Yöjuoksuun. Reitti oli taas kerran taianomaisen nopea ja sää huippu, 15 astetta lämmintä. Tulokset jäivät kiinni vain juoksijan kunnosta ;)

Aurajoen Yöjuoksun mitalikolmikko eli Amanda, Anna ja minä. Kisan jälkeen hymy oli herkässä ja fiilis katossa. 

Tätä on kisaileminen parhaillaan - nurmikko, rata tai asfaltti kutsuu maaliviivan ylityksen jälkeen kaikkensa antanutta juoksijaa. Juuri sillä hetkellä ei pysty ajattelemaan oikein mitään, mutta siellä ne endorfiinit alkavat jylläämään, kun syke ja hapot alkavat tasoittua.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Kevään teemat: rentous ja mäkivedot


Kevään treenit ovat sujuneet suunnitelmien mukaan. Pieni sairastelu toi viikon tauon harjoitteluun hallikauden jälkeen, mutta poskiontelotulehdus parani oppikirjamaisesti, ja 8 päivän päästä oltiin taas radalla, ja olo oli hyvä ja vahva.

Maalis-huhtikuun harjoitteluun on kuulunut paljon vauhdikkaampia vauhtikestävyysharjoituksia, ja mäkivetokausi polkaistiin käyntiin maaliskuun puolenvälin jälkeen. Vauhtikestävyysharjoitukset ovat sujuneet nousujohteisesti, ja niissä olen harjoitellut rentouden löytämistä viimeisillä kilometreillä. Silloin kun vastatuuli pistää parastaan ja hiekka pöllyää niin pirusti, niin puristamisen sijaan haen rentoutta. Askeleeseen on löytynyt väljyyttä ja henki on kulkenut paremmin muuten haastavissa olosuhteissa rasitusastmaatikolle (tie- ja siitepölyt).

Mäkivedot ovat varma kevään merkki ja niitä on ollut kiva tehdä, kun alla on kerrankin ehjä talvi ja kuntopohja alkaa olla mallillaan. Lyhyet mäkivedot toimivat nopeusvoimaharjoituksena, ja pidemmät vedot ovat olleet hyvä tapa kehittää hapenottokykyä. Olen tehnyt 100-300m mäkivetoja ja lauantaina on tarkoitus kurkistaa 400m mäkivetoihin Rio Secon mäessä. Olen siis Portugalin harjoitusleirillä, ja täältä löytyy vaikka kahden kilsan mäkiä, kun lähtee kaupungin ulkopuolelle mäkisempiin maastoihin.

Myös mäkivedoissa olen pyrkinyt löytämään rentouden nopean askelrytmin lisäksi. Silloin juoksu ei mene liian hapokkaaksi heti alussa, ja lennokkuus pysyy mukana. Viimeisen vedon on voinut sitten juosta kaasu pohjassa.

Tähän asti pisimmän mäkiharjoituksen tein Vaasan Piffimäessä, 10*300m hölkkäpalautuksella, ja mäkitreeniin sain kaveriksi myös myötätuulen, joka on aika harvinaista herkkua. Alkuun tein muutamat koordinaatiot ylämäkeen ja muutaman avausvedon tasaisella. Odotin, että tästä tulee varmaan kauheaa myrkkyä, mutta ei se sitä ollutkaan. Aloitin rennon kovaa, ja ajat paranivat hieman veto vedolta ja tuntuma koveni. Vasta kuudennen vedon jälkeen alkoi tulla happoa, ja viimeiseen annoin kaikkeni. Ja kyllähän se tuntui, mutta ei tappanut. Muistissa on niitäkin mäkitreenejä, jossa on ollut jäätävä hengittelemään polvien varaan ja ohi menevät autot ovat kysyneet, onko kaikki hyvin. Ja olen vastannut, että kaikki hyvin, vain astetta kovempi mäkitreeni alla. Tällöin tosin mäki oli pidempi ja jyrkempi – kyseessä oli Hervannan laskettelurinteen vieressä nouseva asfalttimäki. Ehkä myös kestävyys on niistä ajoista parantunut 😉

Mäkikaudella on kuitenkin muistettava, että kaikki harjoitukset eivät voi olla maksimikestävyysalueella. Silloin menee helposti yli. Se on kirjoitettu muistiin viime kevään opeista.

Portugalin auringon alla on siis kaikki hyvin. Treenit jatkuvat ja sää paranee: iltapäivällä luvassa 19 astetta, pilvetön taivas ja nopeustreeni.

Tsemppiä treeneihin myös sinulle ja ripaus rentoutta mukaan!


Terveisiä Vaasan Piffimäestä, edessä näkyy 300m metrin mäkivetomäki; se oli kuin tehty mäkivetoihin - nousi niin tasaisesti ja oli erittäin juostava.

Ensimmäistä kertaa pääsi myös juoksemaan kovan treenin ilman takkia, ja se on aina jees. 

Ja treenin jälkeen Värska maistui - sai kaikki hikoillut suolat takaisin :)