sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Uskallatko kuunnella itseäsi?

On sunnuntai, pitkä lenkki takana ja mielessä pyörii paljolti se, miksi Suomelle jäi tänään tulematta yksi mitali, joka näytti jo niin varmalta Iivo Niskasen hienon viimeisen osuuden vuoksi. Niin juoksussa kuin hiihdossa, maaliin asti pitää pysyä pystyssä, ja ennen maaliviivaa ei mitaleita voida jakaa.

Silti ”tappio” meni tunteisiin. Entisenä hiihtäjänä en voi muuta sanoa. Tuntui niin väärältä, että norjalainen vaihtaa latua kesken laskun ja tukki ladun.

Lahden MM-hiihtoja seuratessa on tullut paljolti mieleen niitä tunteita, joita urheilu tuo parhaillaan. Eilen Krista Pärmäkoski muistutti siitä hyvin elävästi. Maaliviivalla Kristan tuulettaessa saatoin tuntea, mitä kaikkea siihen hetkeen tiivistyy. Se valtava työ, mitä tuota tavoitetta varten on tehty. Jokainen harjoitustunti tuli siinä hetkessä takaisin. Se pitkä tie, mitä valmentajan kanssa oli kuljettu, toi vihdoinkin ensimmäisen henkilökohtaisen mitalin. Myös media sai mitä halusi, sillä Suomi sai mitalitilin auki. Ehkä urheilijat saisivat nyt jatkaa rauhassa kisailemista.

Kristan menestys koskettaa ehkä juuri siksi, että olen hänen kanssaan hiihtänyt samoissa kisoissa Hopeasompaikäisenä. Sieltä hän on tullut valtavan matkan maailman huipulle asti. Itsellä kilpahiihto vaihtui pelkkiin lenkkareiden kulutukseen 16-sarjan jälkeen, jonka jälkeen matkat pitenivät, ja hiihdossa pärjätäkseen olisi pitänyt muuttaa harjoittelua ja alkaa hankkia lisää voimaa myös ylävartaloon.

Hiihto on kuitenkin aina säilynyt lähellä sydäntä. Jos Turussa olisi lumisempia talvia, niin se voisi hyvin olla osa viikoittaista harjoitusohjelmaa palauttavana harjoituksena. Tällä hetkellä sukset menevät jalkaan kuitenkin liian harvoin.

Sportmagasinetissa haastateltiin Kristaa pari viikkoa sitten. Hän kertoi, kuinka harjoitusmäärät ovat viime vuosina nousseet 900 tuntiin, mutta toisaalta hän toi esille, miten hän on oppinut myös tuntemaan sen, milloin hän on palautunut ja toisaalta uskaltanut kuunnella itseään, jos olo ei ole tuntunut palautuneelta.

Se on myös suurin asia, jota olen itse joutunut oppimaan Espanjan leirin jälkeen. Leiri sujui hyvin, ja leirin jälkeen pääsin Suomessa palaamaan normaaliharjoitusrytmiin. Juoksu tuntui vahvalta, ja halu oli valtava mennä eteenpäin. Keuhkoklamydia oli jättänyt keuhkot hyvin herkiksi ja ne muistuttivat välillä itsestään. 

Helpolla viikolla keuhkot eivät kuitenkaan palautuneet, ja olo oli hyvin väsynyt. Räkäiset keuhkot olivat infektioalttiit, ja sainkin kovan flunssan. Mutta tällä kertaa kyseessä oli aivan tavallinen flunssa, ja siitä selviäminen vei 10 päivää. Olin onnellinen siitä, että kyseessä oli aivan tavallinen flunssa. Toisaalta harmitti se, että en ollut kuunnellut itseäni riittävästi, vaan kova halu päästä treenaamaan oli sivuuttanut kehon hiljaiset signaalit, jotka olivat kertoneet tarpeesta levätä.

No flunssaa on liikkeellä paljon talvisin, se olisi voinut iskeä kuitenkin, mutta silti oli opittava kuuntelemaan itseään paremmin. On muistettava, että urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa, ja myös kaikki muuta asiat harjoittelun lisäksi rasittavat elimistöä.On hyvä kysyä itseltään, olenko valmis jättämään treenin väliin, jos siltä tuntuu vai teenkö sen vaikka väkisin? 

Aurinkoiset talvikelit ovat tuoneet lisäpiristystä juoksulenkkeihin ja muistuttaneet, että kevät on pian täällä taas.