torstai 1. marraskuuta 2018

Saako olla fiiliksissä? #puolimaraton


Istun sohvalla ja kirjoitan tätä kirjoitusta kynttilöiden valossa. Kellojen siirron myötä tuntuu, että joka lenkillä on pimeää. Silti hymyilyttää. Hymyilyttää se, että onnistuin voittamaan elämäni ensimmäisen puolikkaan kelpo ajalla 1.27.07. Matkalla jäi kaikki, mitä jätettävissä oli. Ei jäänyt jossiteltavaa, mikä oli ehkä parasta. Lähdin juoksemaan ennakkoluulottomasta ilman mitään ennakko-odotuksia, ja vauhti kesti loppuun asti.

Ehkä parasta oli se, että ensimmäistä kertaa ylikunnon jälkeen tai ylipäätään pitkään aikaan en odottanut mitään. Syksyn treenit olivat sujuneet nousujohteisesti, mutta en silti olisi uskonut, että juoksen 21 kilometriä 4:07 kilometrivauhtia, vaikka yhdysvaltainen vitosen tulosta peilaava kaava tätä tai hieman kovempaa ennustikin.

Oli myös hienoa uskaltautua epämukavuusalueelle ja debytoida puolimaratonilla. Edellisessä blogissa pohdin sitä, kumpi puolikkaalla tappaa matka, vauhti vai niiden yhdistelmä. Ja luulen löytäneeni vastauksen - niiden yhdistelmä. 21 kilometriä vaatii sitä, ettei juokse alussa itseltään jalkoja alta, vaan löytää rennon rytmin ja mahdollisesti myös juoksuporukan, joka auttaa vaikeiden kilometrien kohdalla. Vauhti ei tunnu alussa juuri miltään, mutta 15 kilometrin jälkeen se alkoi ainakin itsellä yllättäen tuntua, varsinkin kun siihen sattui muutama ylämäkikilometri. 18 kilometrin kohdalla alkoi tuntua toden teolla. Äidin vauhdikas kannustus lähestyvästä naisesta antoi voimia viimeisille kilometreille, ja kolmen hengen ryhmästä toinen mies vinkkasi mukaan, kun vaikeat hetket iskivät. Viimeisen kilometrin tiesin jaksavani tahdolla, mutta sinne piti selvitä ensin, ja kilpakumppania pakoon juokseminen oli hyvä keino siihen. Viimeisellä pitkällä suoralla löytyi voimia siirtyä mukaan vinkanneen miehen eteen, ja toinen ohi tuleva mies tarjosi kiriapua. Perinteistä mailerin terävää kiriä ei nähty, mutta ehkä puolimaratonilla riitti hieman maltillisempi kiri, jos sen aloitti jo useita kilometrejä ennen 😉

Muistan ajatelleeni monesti juoksun aikana, kuinka kiitollinen olen juuri nyt. Kiitollinen siitä, että tiedän tekeväni yhtä tämän kauden parasta juoksua. Onnellinen siitä, että olen saanut harjoitella terveenä viimeiset kuukaudet. Ja iloinen siitä, että tänään sattui olemaan minun pöljä päivä. Kiitollinen myös fyssarilleni Niklas Särkilahdelle, joka on tehnyt töitä pitkään kanssani, ja auttanut viemään vammojen ehkäisyn uudelle tasolle: Minulle tyypillisiä pieniä vammoja on pystytty ehkäisemään, ja on löydetty juoksunomaisia harjoituksia nilkkojen liikkuvuuden lisäämiseen ja jaloissa olevien puolierojen vahvistamiseen. Kiitollinen myös hierontayritys Vireälle, josta on saanut aina ajan nopeasti myös iltaisin, ja hieronta on aina mukautettu seuraavien päivien treenien mukaan. Kokonaisuudessaan onnistunut lihashuolto on mahdollistanut sen, että saatoin keskittyä siihen tärkeimpään eli laadukkaaseen juoksuharjoitteluun.

Lämmin kiitos kuuluu myös niille läheisille ihmisille, jotka ovat ”nostaneet ylös” vaikeina hetkinä ja iloinneet onnistumisen hetkillä kanssani. Iso kiitos tuesta kuuluu myös iskälle ja hänen maratoonareille, jotka ovat mahdollistaneet täysipainoisen juoksijan elämän. Viimeisinä, muttei vähäisempänä, ovat ne kaikki ihmiset, joiden kanssa olen saanut jakaa juoksemisen iloa lenkeillä, juoksukoulussa ja leireillä. Olette olleet korvaamattomia matkakumppaneita, joiden kanssa lenkki ei ole edes tuntunut lenkiltä. Nauru, ilo ja keskustelut juoksemisesta ovat antaneet paljon.

Joten mitäpä jos marraskuisena pimeänä päivänä otat seuraksi kaverin lenkille. Pimeyttä silloin tuskin huomaakaan 😉 Hyviä lenkkejä hyvässä seurassa pimeydestä huolimatta – tai oikeastaan juuri sen takia! Lenkin jälkeinen fiilis on aina yhtä hyvä, vuodenajasta viis. Tsemppiä!

Eka kymppi kulki melko rennnosti, varsinkin kun viiden kilomterin kohdalla sain kiinni hyvän porukan, jonka kanssa taitoimme koko loppumatkan.


Voittaminen maistuu hyvältä, varsinkin kun pääsimme iskän kanssa molemmat omissa sarjoissamme podiumille. Kankaanpään maraton oli ehdottoman hieno kokemus, ja nopea rata takasi sen, että aika ei jää kiinni kuin juoksijasta. Tästä on hyvä jatkaa peruskuntokauden harjoittelua. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti