Haluan siis kiittää
kaikkia, jotka ovat tätä blogia lukeneet. Toivon, että olen pystynyt antamaan
kuvan siitä, millaista kilpaurheilu Yhdysvaltalaisessa yliopistossa on, ja
millaisia haasteita kohtasin, kun lähdin kokeilemaan yhdysvaltalaisia
harjoitusmetodeja. Toisaalta tarkoituksenani oli myös tuoda esille se, kuinka
paljon mahdollisuuksia vuosi ulkomailla avasi tulevaisuuden elämää varten – se
avarsi näkemystäni harjoittelusta, vahvisti minua niin ihmisenä kuin myös
urheilijana ja antoi mahdollisuuden tutustua ihmisiin ympäri maailmaa.
Vaikka kesän kilpailut
eivät sujuneet odotusten mukaan, en koskaan vaihtaisi pois tuota yhdeksää
kuukautta, jonka sain Sam Houston State Universityssä viettää. Monesti mieli
palaa takaisin Yhdysvaltoihin, sillä koen, että siellä sain lähes täysin
keskittyä urheiluun. Siellä en kokenut mitään sosiaalista painetta valmistua
tai saada unelmien kesätyötä, vaan riitti kun olin urheilija. Koin saavani
arvostusta tekemisiäni kohtaan, ja kukaan ei liiemmin kysynyt tulevaisuudesta
tai menneisyydestä, riitti kun tässä ja nyt oli valmis tekemään kaikkensa
urheilun eteen.
Vuoden aikana olen
tutustunut useisiin urheilijoihin niin Suomessa kuin myös Yhdysvalloissa.
Näiden valloittavien ihmisten kohtaaminen on tuonut esille monia samoja
piirteitä, mitkä meitä urheilijoita yhdistää. Joukkueemme kapteeni puhui
monesti sydämen laittamisesta peliin täysillä, ja siitä kuinka paljon se auttaa
saavuttamaan, kun on kilpailussa mukana koko sydämellään. Olen myös päässyt
seuraamaan muutamien urheilijoiden tinkimättömyyttä harjoittelussa ja muussa
elämässään, jotta he voisivat saavuttaa urallaan asetetut tavoitteet.
Viimeisenä haluaisin mainita vielä positiivisuuden, koska urheilija joutuu
monessa tilanteessa koville: silloin kuin loukkaantuminen pakottaa lepäämään
tai kun kisat eivät onnistuneesta harjoittelusta huolimatta kulje. Silloin
positiivisuus on ainoa asia joka pitää urheilijan ”hengissä”, ja antaa uskoa
harjoitella ja uskoa tuleviin onnistumisiin radalla.
Noista kaikista upeista
ihmisistä ja heidän asenteistaan olen koittanut ottaa mallia. Vuosi Jenkeissä
oli siis antoisa seikkailu, ja jo lähtiessäni tiesin, etten palaisi samana
Johannana takaisin. Vuosi ulkomailla kasvatti, opetti ja vahvisti.
Blogin kirjoittaminen ei
kuitenkaan jää tähän, vaan aion kirjoittaa harjoittelustani ja kilpailemisesta
edelleenkin. Tavoite on sama: juosta 1500m kovempaa kuin koskaan. Ja tuskin
maltan odottaa syksyn harjoituskautta ja tulevaa hallikautta, mutta sitä ennen on
aika ottaa isiisti ja unohtaa juoksu muutamiksi viikoiksi. Palataan asiaan siis
syyskuussa!
Tässä vielä tunnelmia kesän vikasta kisasta Hämeenlinnasta. |
Seurakaverini kanssa lähdettiin samaa tahtia juoksemaan, vaikka oma tahtini hidastui aika nopeasti. |
Irvistys on kova, vaikka juoksu ei mihkään enää tässä kisassa kulkenutkaan. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti