Taistelua väsymystä vastaan: Kävelevästä sairaskertomuksesta juoksijaksi

Siitä on hetki vierähtänyt kun tänne viimeksi kirjoitin. Ja siihen suurimpana syynä on ollut keuhkokuume, joka pakotti lepäämään vielä hieman suunniteltua pidempään. Ehdin tehdä ensimmäisen treenin uiden ja vesijuosten, kunnes illalla nousi korkea kuume. Aamulle menin lääkäriin ja korkeiden tulehdusarvojen ja huonon keuhkotilanteen vuoksi epäiltiin keuhkokuumetta. Keuhkokuvasta ei kuitenkaan mitään löytynyt. Tilanne oli siis sama kuin reilu kaksi vuotta sitten kisakaudella: astma oli huonontunut ja olin käynyt siitä lääkärissä. Mitään ei kuitenkaan ollut löytynyt. Ja molemmissa tapaukissa parin viikon päästä korkea kuume nousi aivan yllättäen ja diagnoosina oli kuumeeton keuhkokuume.

Sain dropit naamaan, mutta tulehdusarvot ja valkosolut jatkoivat vaan nousuaan, ja lääkärit olivat huolissaan. Niinpä minut lähetettiin TYK:sin ensiapuun, ja siellä lisätutkimusten jälkeen mitään uutta ei löytynyt. Diagnoosiksi todettiin keuhkokuume, ja sain suonensisäistä antibioottia. Lisäksi sain mukaan entistä kovemmat napit, ja kotiin sain lähteä vaan sillä luvalla, että olon huonontuessa tulisin heti takaisin.

Ulkoisesti en näyttänyt kovin sairaalta eivätkä puhallusarvot olleet normaalitasoa alempana, mutta hyvä yleiskunto ilmeisesti hieman vääristi tuntemuksia, sillä huono vointi ja verikokeet kertoivat, että mistään normaaliflunssasta ei ollut kyse. Tiesin, että nyt oli pakko levätä edelleen, muuta vaihtoehtoja ei ollut.

Suonensisäinen antibiootti auttoi kuitenkin hyvin nopeasti ja jo muutamassa päivässä olo alkoi tuntua paremmalta. Korkea annos kortisonia yhdistettynä vahvaan antibioottiin toi kuitenkin mukanaan kovia sivuvaikutuksia, kuten unettomuutta ja pahoinvointia. Siinä vaiheessa mietin, että eikö jalkaterän murtuma ja keuhkokuume olleet jo riittävästi yhdelle syksylle; pitikö näillä antibiooteille olla näin kovia sivuvaikutuksia.

Nyt kuitenkin keuhkokuumeesta on kulunut yli 5 viikkoa ja olen päässyt jo noin 3 viikkoa harjoittelemaan. Juoksuharjoittelun aloitin viime viikolla (8 viikkoa murtumasta) ja olen pystynyt lisäämään juoksumäärää ja samalla kivut jalkaterässä ovat vähentyneet.

Kun viimeviikon maanantaina otin ensimmäiset juoksuaskeleeni, fiilis oli aivan uskomaton. Tuntui siltä, kun lentäisin ja sisälleni tuli tuo sama hyvä fiilis, mitä juoksun jälkeen aina tunsin. Nautin jokaisesta askeleestani tuona 10 minuutin aikana ja tajusin, miten suuri osa elämästäni oli puuttunut, kun en ollut päässyt juoksemaan. Kahdeksassa viikossa olin ehtinyt jo unohtaa, miten ihanalta tuntuikaan juosta.

Viime vuonna olin suunnilleen samassa tilanteessa tähän aikaa vuodesta, olin ollut loukkaantuneena 5 viikkoa ja joutunut aloittamaan juoksuharjoittelun lähes nollista. Reilu neljä kuukautta myöhemmin pystyin kuitenkin juoksemaan ennätykseni maililla ja sivuamaan ennätyksiäni muillakin matkoilla.

Tulevalla hallikaudella kilpaileminen ja ennätysten tekeminen ei siis ole täysin utopistista. Siihen tarvitaan tietenkin satoja juoksukilometrejä, tunteja muuta harjoittelua, paljon lihashuoltoa, terveenä pysymistä ja ripaus onnea. Näillä ajatuksilla lähden siis uuteen kauteen. Ennen kuin asetan itselleni sen enempää tavoitteita hallikaudelle, haluan vain päästä tekemään paljon onnistuneita harjoituksia, ja nauttimaan jokaisesta askeleesta, jonka voin juosta. Se vaan saa aikaan uskomattoman hyvän fiiliksen.