Tänään pääsin olemaan
cheerleader että saamaan kannusta joukkueeni cheerleaderilta. Tänään juostiin
siis 1500m finaali ja järjestettiin eteläisen konferenssin tytöt paremmuusjärjestykseen.
Tänään kaikki tuntui olevan kohdallaan jo ennen kisaa: Nukuin täydelliset 9
tunnin yöunet ja vajaan tunnin päiväunet. Fysioterapeuttimme Steven laittoi
Flexolia jalkoihini ja antoi viimeisen voitelun. Olin siis valmis elämäni
tärkeimpään kilpailuun täällä valtameren takana.
Vauhtia lähdettiin
pitämään heti alusta asti, ja 400m tulin 73 sekunnissa. Tässä vaiheessa olin
joukon hännillä, koska huomasin tyttöjen hermostuneisuuden ja tiesin, että vauhtiin
lähdettiin heti alusta asti. Juoksua haittasi hieman siitepölyallergiani ja
kuumuus, ja en saanut hengitetty täysin normaalisti. Maitohappojen alkaessa
jyllää kolmannella kierroksella kaikki muu kuitenkin unohtui, kun yritin
parantaa sijoitustasi ja pitää vauhti yllä. 900 metrissä oli jo vähän
irvistystä pelissä, mutta etusuoran myötätuuli auttoi pääsemään muutaman
kanssakilpailijan ohi kun kaarruttiin etusuoralle toiseksi viimeistä kertaa. Viimeisestä
kierroksesta en juuri muista, mutta kaikkeni koitin nostaa sijoitusta ja päästä
pistesijoille.
Loppukiri ei kuitenkaan
aivan riittänyt, ja tuloksen oli 9. sija. Pääsin maalisuoralla yhden tytön ohi,
mutta en aivan saanut 8. tyttöä ohitettua. Maalissa olin aivan poikki ja henki
ei kulkenut. Aluksi tunsin lievää pettymystä, mutta kun sain tietää
loppuaikani, suupielet kääntyivät ylöspäin: 4:45. Olin juossut kovempaa kuin
koskaan, ja parantunut 1500 metrin ennätystä 6 sekuntia. Vihdoinkin oli
pystynyt ylläpitämään 76 sekunnin keskivauhtia.
Koko joukkueemme oli
tänään 3. ja se oli lievä pettymys, mutta mikään ei voinut pahoittaa
hyväntuulisuutani. Olin niin iloinen, että olin saanut olla osa tätä joukkuetta
ja edustaa Sam Houston State Universityä. En olisi voinut valita parempaa
vaihto-yliopistoa. Mielessäni pyöri, kunpa saisin olla osa tätä joukkuetta
pidempään. Olin kuitenkin onnellinen, että sain olla edes yhden vuoden täällä.
Tänään vietettiin myös
äitienpäivää, ja valmentajalta tuli ohjeet jo viikolla, että sunnuntaina juostaan
sitten äitini kunniaksi, ja niin todellakin tein. Haluan kiittää äitini positiivisesta
elämänasenteesta, jonka hän on minulle opettanut, ja joka erityisesti on
auttanut nauttimaan vaihtovuodesta myös vaikeiden kokemuksien aikana. Äitini ei myöskään koskaan valittanut
haisevista lenkkareista, vaan otti minut aina vastaan avosylin kysyen ”Miten
treeni meni?”. Itsekin urheilun ystävänä ja maratonaarina hän oli aina myös
valmis ymmärtämään kiukutteluni huonosta menneen kisan jälkeen. Niinpä haluankin
kiittää hän kaikesta, mitä hän on tehnyt eteeni ja toivottaa maailman parhaalle
äidille ihanaa äitienpäivää. Hän on ollut paras cheerleader, jota olisin koskaan
voinut toivoa.
Ihana kirjoitus! Oon niin ilonen sun puolesta! Hienosti vedit. Tuli ihan kyyneleet simiin, kun samastuin sun tohon juoksuun. :D Tunteet, jotka urheilu tuo on kyl välil niin käsittämätöntä.
VastaaPoistaKohta nähään!