Taistelua väsymystä vastaan: The Night of Champions

Perjantaina olimme ensimmäistä kertaa koko joukkue yhdessä lenkillä. Kaikki oliva vihdoin päässeet vammoistaan yli tai ainakin aloittamaan juoksun, ja tuntui, että siitä oli ikuisuus kun olimme juosseet yhdessä. Lenkillä otimme käsistä kiinni toisiamme ja päätimme levittäytyä koko tien leveydelle. Olimme niin iloisia ja ylpeitä, että juoksimme yhdessä, vihdoin! Ja omakin juoksu tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä, ja askel rullasi ja nauru raikasi kauas. Kaverini, joka näki meidän juoksevan, kommentoi, että teillä näytti olevan hauskaa juostessa, kun olitte kaikki niin iloisia, ja se oli todellakin totta.

Ylikunto-oireet tuntuvat siis helpoittaneen, ja viime viikko sujui todella kevyen harjoittelun merkeissä, ja kilometri kertyi ehkä 30 tai 40, päätin olla laskematta. Lisäksi koitin ottaa iisisti myös koulun kannalta, olla stressaamatta mistään ja elää ilman kiirettä. No siinä kiireettömyydessä on vieläkin opettelemista, mutta koitan parhaani olla asettamatta turhia tavoitteita urheilun lisäksi. Mutta juoksu tuntuu ainakin paremmalta, ja halu ja tahto koviin harjoituksiin on palannut.

Viikonloppu huipentui sunnuntain "Night of Champions" bankettiin. Kysessä oli siis palkitsemistilaisuus, jossa palkittiin eri ryhmien urheilijoita. Tilaisuudessa olivat mukana kaikki lajiryhmät baseballista golfiin, joten konserttisalissamme istuin noin 600 urheilijaa valmentajineen. Taas kerran muistin, kuinka hieno oli olla tätä isoa urheilujoukkoa.

Ilta eteneni puheiden, palkintojen ja huomionosoitusten saattelema. Oli ihanaa nähdää ja kuulla intohimoisten valmentajien ja urheilijoiden mietteitä kaudesta. He kertoivat, kuinka heidän joukkueensa ei ollut vaan joukkue, vaan se oli heille perhe. Monet urheilijat kertoivat, että he eivät olisi menestyneet ilman joukkuetta, ja he olivat valmiita tekemään kaikkensa joukkueen eteen: punttiharjoitus 5.30 aamulla ei tuntunut pahalta, kun tiesi, että joukkuekaveritkin ovat siellä.

Itse voisin yhtyä kaikkiin näihin ajatuksiin. En voi olla kuin kiitollinen siitä, että olen saanut olla osana tätä urheiluohjelmaa tämän vuoden. Se on opettanut, miten paljon yhdessä tekeminen saa aikaan hyviä asioita, ja miten valtava on joukkueen eteenpäin vievä voima. Ja vaikka en opiskellut täällä kuin yhden lukuvuoden, myös minut palkittiin valmistuvana seniorina. Lisäksi sain ikuisen passin kaikkiin SHSU:n peleihin ja kilpailuihin.

Olin siis aina tervetullut takaisin, ja tiesin, että sydämessäni, en tulisi koskaan unohtamaan tätä joukkuetta. Siitä oli tullut minun teksasilainen perheeni, joka oli tehnyt vaihto-vuodestani ainutlaatuisen ja ikimuistoisen. Loppuun haluan vielä lainata urheilujohtajamme Bob Williamsin sanoja, jotka ainakin minulle kertovat siitä valtavasta arvostuksesta urheilijoita kohtaan, jota olen myös kohdallani saanut täällä kokea.

"Vaikka sinä valmistut ja jätät Sam Houston State Univeristyn, se ei jätä sinua koskaan. Olet aina tervetullut sinne."