Tiistai ei ollut niitä vaihto-oppilasvuoden parhaita päiviä. Ennen päivän päätreeniä olin jo väsynyt koko ajan erääntyviin koulutehtäviin ja kokeisiin. Päivän treeniksi oli suunniteltu 3* (500+300+200/100m) hölkkäpalautuksella 1500m kilpailuvauhtia hakien. Ensimmäinen sarja sujui takkuisesti mutta tavoitevauhdilla. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin salamoida, ja kaikki urheilijat komennettiin radalta pois, koska tuo lähes näkymätön salamointi on hengenvaarallista, vaikka ei siltä näytäkään. Hetken päästä selvisi, että tulossa on raju ukonilma, ja treeni jouduttiin keskeyttämään. Itsekseni ajattelin, tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa, koska en ole koskaan joutunut keskeyttäään treeniä sään takia, mutta täällä Teksasissa sää muuttu todella nopeasti. Sanonta "If you don't like Texas weather, wait for a minute" pitää hyvin paikkaansa.
Sisuuntuneena ja pettyneenä päätin, että loppuverkan teen, vaikka olisin kuinka märkä kun pääsin matolle juoksemaan (ulkona veryttely ei ollut turvallista nousevan myrskyn takia). Salille oli matkaa vain muutamina satoja metrejä, mutta jo tuolla matkalla kastuin aivan täysin, ja olin kuin uitettu koira. Tässä vaiheessa en enää välittänyt miltä näytän, sillä olin päättänyt, että loppuverkan teen matolla. Sali oli aivan täynnä ihmisiä, mutta hyvin sinne yksi uitettu koira mahtui joukkoon mukaan.
Illalla menin kämppikseni kanssa ruokakauppaan ja samalla oli tarkoitus ostaa lisää saldoa prepaid- puhelinliittymääni. Netissä luki, että paikallinen DNA olisi auki kello 20 asti illalla, mutta kun pääsimme AT&T:n pihaan, ovessa luki, että liike suljetaan kello 19. Vähän osasin tähän varautua, koska olin tottunut, että kaikki asiat eivät toimineet täällä yhtä jouhevasti kuin suomamalaisessa yhteiskunnassa. Huono päiväni muuttui kuitenkin entistä huonommaksi, ja mietin taas, että tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa.
Ruokaostoksille suuntasin pettynein ajatuksin, ja mietin miten hyvin moni asia on Suomessa. Kiersin WalMart:n tutussa järjestyksessä ja suuntasin kassalle odottelemaan kämppistäni. Itsepalvelukassalla oli auttamassa mukava poika, ja sain ostokset maksettua. Kämppistä odotellessani löysin sattumalta kauan etsimäsi Rayban aurinkolasien kopiot, ja päätin ostaa ne, koska tiesin, että ne saivat minut edes hieman paremmalle päälle.
Maksaessani aurinkolaseja tälle samalle mukavalle kassapojalle, hän kysyi minulta ensimmäisenä amerikkalaiseen tapaan "How are you?". Vastasin, että kaikki on hyvin, ja kysyin miten hänen päivänsä oli sujunut. Tämän jälkeen päätin kuitenkin pysyä suomalaisessa suorasukaisuudessani, ja kerroin hänelle, että oikeestan päivä oli ollut yksi huonommistani täällä viettämistäni. Hän ymmärsi ja kuunteli, ja juttelimme siinä jonkun aikaa kämppistäni odotellessani .
Tovin keskusteltuamme kassapoika kysyi minulta: "Are from New Zeeland?" En voinut kuin alkaa nauraa, ja vastata, että olen Suomesta. Hän kertoi muistavansa, että olin asioinut hänen kassallaan aikaisemminkin, ja hän muisteli, että olin jostain kaukaa kotoisin, ja veikkasi, että olisiko se ollut Uusi- Seelanti. Kassapojan kanssa käyty keskustelu oli saanut minut unohtamaan huonotuulisuuteni, ja mietin itsekseni, että tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti